Tervetuloa lukemaan - siis vain lukemaan. Harmikseni Vuodatus.net hukkasi kaikki tämän jakson kuvat jonnekin sähkökatkon takia, enkä ole ehtinyt/jaksanut latailla kuvia uudelleen. Pahoittelen kovasti omastakin puolestani! 

Intervac-tunnelmia viikkoa ennen lähtöä 13.06.2011

 

Koulun päätös ei tarkoita loman alkua. Henkisesti on vielä kiinni siinä, että jotain pitäisi tehdä. Tähän henkiseen tunteeseen on salakavalasti isketty jo toista kertaa. Iskun nimi on Intervac, jonka puitteissa teetetään mitä vain. Parhaalla helteellä piti öljytä pihakalusteet ja patio. Olisi pitänyt öljytä myös olkapäät. Pihakalusteisiin voi jo koskea, olkapäihin ei.

Master Chef-kokki pitää valjastaa tervetuloruuan tekoon, baritonilaulaja hakemaan lentokentältä vieraita ja puhumaan matalalta tuntemiaan saksankielisiä lauluja antaakseen vaikutelman, että kieli on hallussa.

Sukulaiset ja tuttavat värvätty hymyilemään auf Deutsch. Ja tuttavat myös selittelemään Suomen koululaisten Pisa-tuloksia, onhan tämänkertainen tulija kasvatusalan ammattilainen, joka juuri siksi haluaa päästä tähän kasvatuksen ihmemaahan tutustumaan. Sen verran olisi kannattanut tutustua etukäteen, että olisi tullut jossain muussa kuussa kuin heinäkuussa, jolloin koulut ja Ebeneser-museo ovat kiinni, rehtoritkin viimein lomalla ja päiväkodit sekalaisissa työntekijöiden kokoonpanoissa hoitelevat eri tavoin eri alueilta haalittuja sijaislapsia.

Olen suunnitellut vastaiskua. Koska tahansa meiltä voi ottaa valokuvia, jonka perusteella edes apurahatilataiteilija ei uskalla tänne. Näitä kuvia emme toistaiseksi ole laittaneet Intervacin esittelysivuille, vaikka sinne voi ladata 20 kuvaa.

 

Sitäkään emme esittelysivulla kerro, että Suomeen ei kannata tulla, koska

·      kukaan ei halua puhua vierasta kieltä, eikä keskustella kanssasi

·      täällä on valtavasti hyttysiä, jotka pitävät saksaa puhuvien lihasta

·      öisin ei voi nukkua, kun ei ole pimeää

·      kalakukko, ruisleipä, salmiakki, viili, muikku ja musta makkara ovat suomalaisten pääruokia

·      heinäkuussa suomalaiset pakenevat metsiin piiloon

·      yleensä kesät ovat kylmiä ja sateisia, valitettavia poikkeuksia voi olla

·      nähtävyyksiä ei ole, ellei keksi työntää päätään Sibelius-monumentin pilliin, eikä silloinkaan mitään näe

·      sykki ei ole enää paras suomalainen koulu

 

Maanantai 20.06.2011 - huomenna lähdetään

 

Matkalle pitäisi päästä, mutta ei taida ehtiä. Elämäni toinen hieronta irrotti lisänahan lisäksi olkapäistä myös jäykkyyttä, sillä päätä pystyi kääntämään ilman, että muu kroppa seurasi perässä. Nyt tiedän, miltä pöllöstä tuntuu. Täyssiivous odotti silti. Vaikka en ole lukenut Intervac-ohjeita, joskus tuli mieleen, että ihan kaikesta kai ei niissäkään ole sovittu. Aikamoinen työ on nimittäin vierailta tarkistaa, että roskakaapin vaunun ulkoseinän puoleinen pääty on myös kolmeen kertaan pyyhitty (cif-vesi-kuivaus). Roskis pitää melkein purkaa, ennen kuin tarkistusta voi tehdä. Edellisvuodesta oppineena haarukat ja lusikat ovat tietysti samaan suuntaan. 

 

Rastasverkko on sävy sävyyn mansikanvarsien kanssa, uusi ehjempi verkko olisi ollutkin aivan liian vaalea, poishan se täytyi ottaa. Voi tulla rapsut myös siitä, että kaikkien kahdeksan kitaran kielistä yksi h jäi epävireeseen, en sano, minkä. Vahvistimet ja muut musiikkiin liittyvät, sisustukseen sopimattomat laitteet on piilotettu ulkovarastoon ja kouluun.

 

Tiistai 21.06.2011

 

Pitäisi päästä lähtemään. Vieraamme ovat lähteneet kotoaan autolla Wienin lentokentälle ja jättävät auton parkkitaloon. Meidän on tarkoitus mennä heidän autollaan sitten heidän kotiinsa. Hyvissä ajoin lähetetyt auton- ja autotallinavaimet ovat vain hävinneet. Kolmeen saakka yöllä etsin turhaan avaimia. Aamulla pengoimme sanomalehtiroskiksen kuin vanhat tekijät ennen muinoin Kalliossa. Lelulaatikot, kaikki, mihin oli koskettu viimeisen viikon aikana, käytiin läpi. Ja kun kerran oli tehty suursiivous, paikkoja oli paljon. Tekstari vieraille asiasta. He jättivät kadonneiden tavaroiden toimistoon avaimet meitä varten.

 

Avaimet sitten löytyivät kuitenkin laatikoston takaseinästä. Kentällä näimme vartin verran vieraitamme, ennen kuin meidän piti lähteä. Vieraat olivat varustautuneet Suomen arktisiin oloihin hyvin. Seisoivat lentokentän helteessä villatakit ja goretexit päällä. Iloisia ihmisiä kyllä, pussasivat kummallekin poskelle. Niille mahtaa tulla kotosuomessa hankalaa.

 

Lentokoneesta tuli mieleen ensimmäinen auto ja koeviikko. Pikku-Fiat oli ensimmäinen ja toistaiseksi pienin automme. Silti siinä oli enemmän tilaa kuin Austrian lentokoneessa. Koeviikko taas tuli mieleen koneen äänestä. Se oli samanlainen kuin lehtipuhallin koulun pihalla koeviikon aikana. Lentoemo tarjoili sämpylää oikein tarjottimella. Tarjotin olikin ruokailuun kuuluva. Annoksen sisältämät seitsemän makaronia toivat lähinnä hymyn suupieliin. Rouva tosin väitti, että yksi makaroneista olisi ollut kesäkurpitsan viipale. Jälkiruoka oli kotona tehtyä. Olen itsekin joskus epäonnistunut ruuanlaitossa, mutta en ole sentään tarjonnut lättytaikinaa jälkkäriksi toisille edes vaniljalla maustettuna. Kahvin kanssa naapurini (Intervac-päällikkö) sähläsi sen verran, että loppumatkasta minulla oli t-paita ja kahvihousut. No, ei se kahvi niin kaksista kyllä ollutkaan.

 

Työtovereilta kuukautta aiemmin saamani lahjakortin olin käyttänyt matkalaukun ostoon ja nyt ensimmäisellä matkalla nurkkaan oli tullut iso kuhmu, sisäänpäin. Lentoyhtiön luukulle asiasta valittamaan ja saatiin paperi, jossa todettiin näin käyneen. Saa nähdä, seuraako asiasta muuta. (Matkan jälkeen: Suomeen tullessa piti näyttää lentokentän valitusboxissa Wienistä saatu paperi. Sitten saatiin lista matkalaukkukorjaajista, joilla oli sopimus Austrian kanssa. Heinäkuussa näistä yksi oli auki ja korjaus oli ilmainen, mutta laukun kulma jäi ruman näköiseksi. Ei kuulemma kannata yrittää edes matkatavaravakuutuksesta, vaikka laukku uusi olikin. Ei kuulemma haittaa käyttöä. Ulkonäkövamma vain.)

Sitten näytettiin puhelimen näytöltä tekstarista sana ”Gebäckaufbewahrung” jossain infossa ja lähdettiin peräämään autonavaimia. Passi piti näyttää ja kuitata paketti, jossa avaimet olivat. Ja taas näytettiin tekstaria ja kysyttiin, mistä parkkitaloon mennään. Hissillä seitsemänteen kerrokseen ja siellä alettiin auton kaukosäätöavaimenperällä sohottaa eri suuntiin ja katsoa, vastaisiko jokin auto valoillaan. Meille ei oltu ilmoitettu auton rekisterinumeroa,  vain väri ja merkki. Mutta kun yli puolella sen parkkitalon autoista oli sama väri, etsiminen kesti. Vihdoin löysimme auton, navigaattori töihin ja ”kotia” kohti. Toiselle naiselle pitää kyllä opettaa vielä paikallista kieltä sen verran, että ylinopeuksissa kuuluu ”Achtung!” eikä mitäänsanomaton ”Huomio!”. Tai ajaa niin, että nainen/naiset ovat ajotavastani hiljaa.

 

Sitten vielä taiteiltiin auto pieneen autotalliin ja kannettiin tavarat kolmanteen kerrokseen vanhaan taloon. Täällä kyllä johdetaan sikäli harhaan, että kolmannesta käytetään nimitystä zweite Stock. Tunsimme itsemme ovimiehen harhaanjohtamiksi.

Ensimmäiseksi tarkistimme, olivatko isäntäväen aterimet Intervac-standardin mukaisesti. Olivat ne. Kaikki kunnossa.

 

Lepäilyä ja Stephansdom keskiviikkona 13.7. 

 

Vasta ihan viime metreillä itävaltalaisille oli tullut mieleen ilmoittaa, että heidän naapurissaan onkin rakennustyömaa. Reippaat rakentajat aloittivat aamuseitsemältä kilkatuksensa korvan juuressa. Ei tarvita herätyskelloa tällä lomalla. Ensi yönä laitetaan kumminkin vessan ikkuna kiinni. Toivotaan myös, että talo ei nouse täälläoloaikana vessan ikkunan tasalle asti, muuten on intimiteettisuojat hukassa.

Tämä päivä alkoi aikaisin, ihan niin aikaisin kuin wieniläisten rakennusmiestenkin työpäivä, eli seitsemältä. Ehkä tähän tottuu, kun ne tuossa ikkunan takana ahertavat.

Aikaisesta alusta huolimatta pääsimme liikkeelle kovin hitaasti. Ehkä tämmöiseen "töölöläiskotiin" tottuminen vaatii aikansa, ennen kuin rutiinit kehittyvät näissä sokkeloissa. On kaksi pientä vessaa, kylppäri erikseen, keittiö kaukana makuuhuoneesta, sähköpistokkeita siellä täällä ja vaatehuone jossain välillä. Vähän nukuttikin vielä ja niinpä ehdimme syödä vielä lounaankin, ennen kuin molemmilla oli kengät jalassa, hampaat harjattuina ja tukka kuivana. 

Ihan ensimmäiseksi tutustuimme lähiostariin, jossa oli ihan tarpeeksi kaikkea postista vaatekauppoihin. Vihreä risti oli opasteissa, mutta apteekkia ei löytynyt. Ainoa puute.

Trafik-kaupassa meille myytiin zwei Wochenkarten á 14 euroa, vaikka viikosta on jo jonkin verran kulunut, eli maanantaina pitää ostaa uudet. Ei tarvitse leimata, ei näyttää, pitää vain mukana. Olisi meillä ollut isäntäväen vuosiliputkin, mutta ei uskallettu, kun niissä on kuvat ja nimet. Miten paljon helpompaa homma Helsingissä onkaan satunnaiselle kävijälle. 

Metrolla keskustaan, suoraan kaikenmoisten konserttilippujen myyjien syliin. Mies vastailee niille ihan tylysti savoksi, mutta minä näin ekana päivänä vielä jaksoin nätisti sanoa, että nicht heute. Stephansdomiin sen sijaan mentiin kaikkien muitten mukana sisälle. Parhaalta kuvauspaikalta sai kuvankin, kun hetken jonotti, mutta yksi linssilude toikkaili ainakin puoli tuntia kirkon käytävällä, enkä sitten viitsinyt odottaa hänen toimiensa valmistumista, vaikka osa alttarista jäikin piiloon. Mutta niinhän sitä valokuvausoppaissakin neuvotaan, että kuviin pitää aina sijoittaa jotain myös etualalle antamaan perspektiiviä ja syvyyttä. 

Torniin kiipeäminen houkutti taas meistä vain toista. Joskus mietin, onko Miehellä joku salainen pahe, jota se harjoittaa aina sillä aikaa, kun minä kiipeän? (Juu, nytkin luin Rouvan kiipeilyn aikana Wienin opasta kirkonpenkissä, enkä Postillaa, kuten paikka varmaan edellyttäisi). Korkean paikan kammosta se aina puhuu, ja jos se oikeasti on syy, tämänpäiväinen piti kyllä jättääkin väliin. Tämmöinen verkkohäkkyrä jossain kirkon tornin ulkopuolella ei ole parasta foobikolle.

 

Vastapäisessäkin tornissa oli tikkaat, mutta tuskin niille päästetään turisteja. 

Näkymiin olin vähän pettynytkin. Wienin siluetissa ei ollut kovinkaan paljon mitään erityistä tai mielenkiintoista. Taitaa olla aika tasaista ja tasaisen korkeaa rakennuskantaakin koko Wien. Riesenrad Praterin puistossa näkyi yli kaiken, mutta niinhän Lintsinkin pyörä näkyy Helsingissä kauas. Tuonne haluan vielä, luultavasti silloinkin ilman oman aviomiehen tukea. Kannustusta kyllä saan.

Kirkon katto oli tästä perspektiivistä hieno. Mallina on ollut joku itämainen matto, niin sanottiin infotaulussa.

 

 Ja samoin kirkon upeat seinien koristeet.

 

Sisällä kirkossa kameraan kertyi paljon muitakin kuvia hurjan hienoista yksityiskohdista, mutta laitetaan nyt tähän malliksi vain yksi.

Palattiin ulkoilmaan, keskelle kävelykatujen vilinää. Apteekissa suhtauduttiin suomalaiseen verenpainelääkereseptiini ystävällisesti ja huolellisesti, mutta juuri siinä apteekissa ei lopulta löytynyt samaa lääkettä eri kauppanimelläkään, joten pitää etsiä vielä uusi apteekki. En luullut tämänkään verran ongelmia syntyvän EU:ssa, niin huolettomasti jätin ostokset lomakaupunkiin. Melange-juoma löytyi sen sijaan helposti terassilla ja ehkä sitä nautitaan vielä toistekin. 

Ikkunoiden hääkakkujen ääreltä vielä parit terveiset hääsuunnittelijoille: Hääpari ja muut, miltä näyttäisivät nämä? Tuodaanko?

 

 

Lähiostarillamme mansikat olivat halpoja, 2,99 kilo mitä upeimpia ja maukkaimpia mansikoita, sen sijaan täydelliset kirsikat taas maksoivat niin sanotusti mansikoita, mutta ostettiin silti. Osattiin varautua huomiseenkin, täällähän on juhannus oikealla paikallaan, eli keskellä viikkoa. 

Juhannusaatto ei täällä kuitenkaan estä rakennusmiehiä tekemästä pitkää päivää. Kenellä suomalaisella pysyisi vasara vakaasti kädessä juhannusaattona? Tuossa ikkunan takana ne kilkuttavat vieläkin, vaikka ilta täällä jo pimenee. Näyttää olevan jokin valu käynnissä, ehkä sitä ei voi keskeyttää.

 

 Torstai, juhannuspäivä

Säätiedotusten ja sosiaalisen median mukaan Suomessa on ollut myrskyistä. Niin täälläkin. Salamat ovat iskeneet ja vettä tullut, ei vaakasuoraan sentään, mutta riittävästi. Näitä luonnonilmioitä seuratessa on tullut mieleen muutamia tarpeellisia lisäyksiä suomi-itävalta- sanakirjaan. 

Luomu – teuer

Jätteiden lajittelu – alles zusammen

Raitiovaunu – BIM (kuvaa sitä ääntä, kun ovat sulkeutuvat pysäkiltä lähdettäessä

Juhannus – über 1 liter wein oder bier pro person für ein Tag (in Finnland)

Coca-cola zero 0,5 l Hki-Vantaa 2,50 eur – Coca-cola zero 1,5 l Wien Spar 1,15 eur

Juhla-Mokka – gibt es nicht

Moi – Grüss Gott

 

Ei ole matkailukaan samanlaista kuin ennen. 15 vuotta sitten eri maahan lähdettäessä otettiin vain yksi kännykkä mukaan, mitä sitä nyt kahdella tekee, kun ollaan samalla reissulla. Sitä ennen käytettiin puhelinkortteja tai etsittiin kyseisen maan kolikoita, että puhelinkopista saattoi soittaa Suomeen. Jos siellä nyt sattui joku sitten olemaan lankapuhelimen vieressä odottamassa.

Nyt sitten on käytetty tänäänkin Facetime- ja Skypepuheluita, tekstiviestejä, tavallisia kännykkäpuheluita, Facebook-viestejä ja –chattia. Wlanin kautta on katseltu Suomen uutislähetyksiä, päivitetty blogia, olen maksanut yhden laskun ja Rouva on jopa vastannut yhteen työpostiin. Mitä jos olis lomalla myös tällaisesta joskus? Osan tästä sosiaalisesta aktiivisuudesta selittää kyllä se, että Rouva oli vähän huonovointinen ja kun matkanjohtaja ei keksi, mitä tehtäisiin, niin en sitten minäkään. Nukuttiin päikkäreitä ja oltiin vaan. 

Niin ja jos on sattunut jäämään jotain tärkeää kotiin, sen kulkua Wieniin voi seurata netissä. Kunhan joku vain ensin lähettää paketin postissa, tai siis Itellahan se nyt on. Huomenaamulla haetaan itävaltalaisrouvan ajokortti auton hansikaslokerosta ja lähetetään ajokortti vastaavasti koti-Suomeen. 

 

 

 24.6. lomalla, vapaalla tai miten vaan

Olin lähes koko päivän lomalla. Vähän vettä kannoin lasissa ja kävin postissa. Matkanjohtaja oksensi ja nukkui niin kuin moni muukin juhannuspäivänä. Viiniä join kyllä minä yksin, ja sitäkin vain lasillisen,  eli jotain muuta oli meneillään. Mutta mihinkään ei lähdetty, ei tarvinnut suorittaa mitään. Ihan hyvä, ettei tarvitse rampata rapussa tänne kolmoskerrokseen kaikkia 75 askelmaa edestakaisin, vaikka nättihän tämä rappukin on. Eikä yksi päivä kolmesta viikosta merkitse mitään suoritustenkaan kannalta. Tämän lomailumuodon plussia.

 

Illan suussa Rouva sitten kumminkin vääntäytyi ylös ja eväsreppua kantaen laahauduttiin läheisen BIMin pysäkille. Keskustassa oltiin heti aivan ajan hermolla. Jossain iltapäivälehdessä oli juuri juttu siitä, mikä ääni on ihmiselle kaikkein ärsyttävin. Siinä sekä nuoret että vanhat, lapsettomat ja lapselliset ärsyyntyivät eniten lasten kitinästä. Oli ollut vaikeuksia toteuttaa tutkimusta, kun ei ollut löytynyt tarpeeksi pitkään kitisevää lasta ja oli pantu aikuinen näyttelemään kitinää. Näin Taatan kokemuksella ihmettelen vaan, missähän maailmassa nuo tutkimuksen tekijät oikein elävät! Täällä tutkimusta jatkettiin. Tällaisen häkkyrän sisältä kuului ääniä, joilla testattiin, miten suihkulähteen läheisillä penkeillä saatiin mahdollisimman nopea vaihtuvuus aikaan. 

 

Hochstrahlbrunnen Schwarzenbergerplatzilla. Takana oleva patsas on toisen maailmansodan puna-armeijan sankarimuistomerkki vuodelta 1945, jolloin aukionkin nimi oli Stalinplatz. Vasta 50-luvulla aukio sai nykyisen nimensä. Wieniläisten suhtautumista muistomerkkiin kuvannevat sen lempinimet The Memorial of the Unknown Rapist ja Erbsendenkmal. Muistomerkki on kärsinyt vandaalien yrityksistä räjäyttää se, ja Itävallan oikeistopiirit vaativat nykyisinkin sen hävittämistä. Lieneekö edellä olevan häkkyrän äänikokeilu siis ovela juoni saada ainakin suihkulähteellä viihtyvien katselijoiden määrä mahdollisimman vähäiseksi? Suihkulähde taas jotenkin liittyy tyyppiin, joka rakensi Wieniin juomavesiverkoston.

 

Tämä häkkyrä taas sai aikaan koti-ikävän. Lähes sata vuotta ennen syntymääni Pispalaan nousi samanlainen luotitorni. Pispalan torni on kyä korkeempi ja komeempi. Sen vieressä ei kyllä ole taiteilijataloa. Tämän vieressä on.

 

Rouva tunnisti yhden rakennuksen Musikvereinin konserttisaliksi, mutta ei menty sinne tänään, kun oli turisti-look. Mutta mennään kyllä vielä. Pitää mennä ennen uutta vuotta, koska siihen konserttiin tuhansia euroja maksavien lippujen osto-oikeudet arvotaan, eikä me koskaan voiteta mitään.

 

Parempi tyytyä katusoittoon tänään. Aika laadukasta.

 

 Lauantai 25.6. Schönbrunn

 

Aamupäivä kului vielä vähän lepäillessä, mutta kunto kohenee ja päästiin jo puoli kahden maissa liikkeellekin.

Ihan alkuun piti poiketa Nashcmarktilla, mutta juuri sillä pysäkillä törmättiin sadekuuroon, eikä ulkoilmatoreilu sitten houkutellutkaan ja jatketiin matkaa seuraavalla metrojunalla Schönbrunniin. Siellä ajateltiin pitää sadetta ja katsella sisätilat ensin, mutta lipussa lukikin, että sisään pääsee vasta 15.46 portista A. Onneksi ei enää satanut, joten mentiin sitten katsomaan tunniksi puutarhaa. 

 

Onneksi mentiin, ja käytiin ottamassa suihkulähteestä kuvat, sillä tähän Neptunuksen suihkulähteeseen ei toisella käynnillämme enää aurinko paistanutkaan ja vesihanakin oli pantu kiinni. 

Turhaan tietenkin kirjoitan me-muodossa. Mies jäi penkille istumaan, ja minä kävelin ottamaan lähikuvia. Jossain tuolla olen minäkin.

Ja tässä vaiheessa lukija varmaan tykkää katsoa ottamani postikorttikuvan linnasta myös. 

 

Sisätiloihin meno oli sitten ihan niin minuutilleen kuin pitikin. Edessä yksi perhe yritti mennä lipulla, jossa oli 15.50 ja kone ilmoitti tylysti, että ZU FRÜH, eikä päästänyt, joten ne sitten jäivät siihen jonoon seisomaan ja odottamaan neljäksi minuutiksi. Takanaolijat eivät tykänneet.

Sisätiloissa ei myöskään saanut käyttää kameraa, ihan niin kuin ei monessa muussakaan paikassa. Kuvaava vierasvirta ei varmaan niissä koristeissa liikkuisi mihinkään, joten kielto on ihan ymmärrettävä. 

Sitten palattiin ulos ja oltiin vaan. Kiivettiin vastapäiselle mäelle ja otettiin kuvia kukkaistutuksista ja joka suuntaan. 

 

 

Kukkaistutuksissa oli käytetty ideana Itävallan lippua.

 

Mies otti onneksi yhden kuvan turhia zoomailematta, niin jäi todisteeksi jotain, mistä näkee, että myös kiivettiin. 

 

Mies halusi, että otan hänestä turistikuvan, koska sellaisia ottavat kaikki muutkin. Sellaisissa taustalla on joku nähtävyys, edessä seisoo itse turisti, joka peittää nähtävyyden. Turistin päästä kasvaa kirkko tai vaihtoehtoisesti puu. Turistilla on mustat silmälasit, paita oikomatta ja reppu ja vesipullot näkyvissä. Kuvastani puuttuivat sandaalit, koska turisti oli sittenkin pukeutunut vähän asiallisemmin.

 

  

Belveredessä sunnuntaina

Wienissä on monta pakollista kurssia suoritettavana. Yksi niistä on Belvedere, taas jonkun Prinssin (Eugene) kesäasunto, joka nyt on ylempi Belvedere ja sen vieraskamari, joka on alempi Belvedere. Näiden välillä on hehtaarikaupalla nurmikkoa, pari isompaa suihkulähdettä, muutama pienempi ja erinäisiä patsaita. Nurmikko on niin koukeroista, että voi sitä hoitajaparkaa  - hoh hoijaa. 

Kuvista näkee paremmin, mitä tällä tarkoitetaan.

Ylempi Belverede on tässä: 

Tämän nurmikon takana näkyy alempi Belverede. Kuva on salaa otettu ylemmän Belvereden kolmannesta kerroksesta, jossa ei olisi kuvia saanut ottaa, mutta ei kai kukaan nähnyt.

Keskellä käytävää on viisiportainen suihkulähde, josta tässä lähikuva.

Jo sekin varmaan riittäisi, että nurmikko on kiemuroitu, mutta sitä ei enää suomalainen tahdo ymmärtää, että puutkin leikellään, eikä anneta ollenkaan tuulessa taipua ja kasvaa. Tyttärentytöt  voisivat keksiä näille palloille nimen, niin kuin Suomessa pelloilla esiintyville valkoisille palloillekin (=traktorin munat). Ruohonleikkurin munat? Tai biokesäkaluste pihalle? Sisällä linnassakin oli turisteille mielenkiintoisia istuimia. Isoja jumppapalloja, jotka oli päällystetty kangaspussilla. Kokeilin istumista ja viereisen turistin kanssa todettiin yhdestä suusta: "Komisch."

Belvereden linnat on nykyisin otettu hyötykäyttöön, eli taidemuseoiksi. Menimme sisälle, kun sadekuuro uhkasi ja kiersimme ylemmän linnan kaikki kolme kerrosta. Osa tauluista kuunneltiin audioguidestakin ja yhden taulun edessä taisi syntyä ensimmäinen itu isän puheeseen heinäkuun hääparille. Gustav Klimtin osuutta sanotaan Belvereden helmeksi ja me löysimme kokoelmista myös yhden Gallen-Kallelan  (Kevät). Tämä Klimtin kuva on otettu tältä nettisivulta, jos lukijakaan ei sattuisi tietämään ennestään, millaista taidetta tänään katseltiin. http://www.canvasreplicas.com/images/Adele%20Bloch%20Bauer%20I%20Gustav%20Klimt.jpg Tuolla nettisivulla on lisääkin.

 

 

Sisällä ei siis saanut kuvata, mutta kun kameran sai viedä sisään, niin yhdessä huoneessa kiusaus kävi voittamattomaksi. Salaa kuvatessa ei voinut asetella kameraa kuitenkaan suoraan, mutta samat seinät ne on vinossakin.

 

Mukavahan tuolla oli kierrellä. Istuttiin aika tovi penkillä puistossa ja syötiin eväsleipiä ja appelsiininlohkoja. 

Vaikka oltiin lähdetty liikkeelle aika myöhään, ei ollut vielä liian myöhä pienelle kaupunkikierrokselle. Kävelykatu Graben oli täynnä, vaikka mikään kauppa ei ollut auki.

Pihasoittajia riitti kiinalaisesta akrobaatista kiltissä soittavaan säkkipillistityttöön. Nyt nähtiin sekin, mitä on kiltin alla: leggingsit. 

Grabenin varrella oli myös Pietarin kirkko. Ei niin suuri kuin Roomassa, mutta koristeita oli ahdettu niin paljon, että se melkein kilpaili määrässä isompansa kanssa. 

Opiskelutekniikkaa joskus opiskelleina otimme tänään käyttöön ohjeen, jossa neuvotaan tutustumaan seuraavan kurssin aiheeseen etukäteen. Käveltiin siis Hofburgin linnan sisäpihojen läpi ja katseltiin puistoa aitauksen takaa. 

Uuden linnan edessä odottivat hevoset vielä viimeisiä ajelijoita.

Ja Hofburg Cafe oli onneksi jo kiinni. Ei tullut sorruttua nopeisiin hiilihydraatteihin tänäänkään. Omien terveellisten eväitten lisäksi syötiin Belvereden kuppilassa erittäin maukkaat ja erittäin kalliit salaatit.

On tässä ajelttu metroilla ja BIMeillä ja ihmetelty, miksi wieniläiset eivät osaa päättää, kenelle ne oven lähellä olevat istumapaikat pitäisi luovuttaa. Joissain kulkuvälineissä ne luovutetaan raskaana oleville naisille, lapsia hoitaville naisille, itsensä teloneille ukoille ja rosvon näköisille miesvanhuksille. 

Raskaana olevat naiset ovat toisissakin ohjeissa, mutta niissä muut istumapaikat jaetaan lapsia hoitaville isille, naispapeille ja  Hitchkockin kauhumummoille.

Pitää varmaan kysyä isäntäväeltä, kun tulevat kotiin, miksi näihin järjestelyihin, erityisesti tuohon naispappien säälimiseen on päädytty. Ehkä ne ovat jotain kuulleet tällä välin suomalaisesta naispiispasta, joka on lupaillut seurakuntien tiloja muslimeille. 

Eilen otin kuvan esimerkkinä turistikuvasta turistikohteessa. Tämänpäiväinen esimerkki on turistikuvasta turistista turistiansassa. 

Maanantai 27.6. Naschmarkt, Hundertwasserhaus ja Riesenrad

 Päivä alkoi myöhään rakennustyömaasta huolimatta. Osattiin sulkea vessan ikkunoitten lisäksi vielä makuuhuoneen paksu ovi, eikä kukaan herää nyt mihinkään. Ja sitten piti vielä pistäytyä ostamassa viikonlopun jälkeen täydennystä jääkaappiin. Hintataso on alempi kuin Suomessa. Yllätys?

Parin metromatkan päässä oli Naschmarkt, joka lauantaina jätettiin sateeseen. Pieniä kojuja, ja useakin myyjä toivotti Jumalan terve, mutta ei tämmöinen suomalainen oikein osaa ostaa kummallisia juustoja, kuivattuja tomaatteja, sieniä, papuja sun muita, eikä uskalla maistaa juustolla täytettyjä tomaatteja, kesäkurpitsoita, sieniä, viikunoita, taateleita tai mitään. Olisi kai pitänyt. 

Ruokapaikkoja oli vieri vieressä, mutta vanhan viisauden mukaan se, jossa on eniten väkeä, on hyvä. Niinpä änkesimme sellaiseen ja koska kello oli vasta 15.52, pyysin turkkilaisen aamupalan (aamupalaa sai klo 16.00 asti). Hyvää oli. Rouva tyytyi wieniläiseen vastaavaan.

Viereisessä apteekissa arvostettiin netistä tulostettua verenpainelääkkeen koostumuksen selostusta ja löydettiin rinnakkaisvalmiste, jossa oli samat ainekset kuin suomalaisessakin. Luultiin, että EU:ssa homma toimisi sujuvammin, vihjeeksi vain muille matkustavaisille: Ostakaa lääkkeenne ennen matkaa. 

Talojen koristelun nämä wieniläiset osaavat kyllä paremmin.

Arvaisitko mikä tämä on?

 

On Secession-rakennuksen kattokupolin koristelua. Törmättiin näin uudelleen Gustav Klimtiin ja ensimmäiseen jugendtyyliseen rakennukseen Wienissä, joka oli hänen johtamansa taiteilijoitten yhdistyksen talo. Harmi, että maanantain tapaan paikka oli kiinni. Ulkona oli kyllä aika paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Joskus tuntui, että Klimt pyrki samaan kuin Gaudi Barcelonassa.

 

Suomen johtavan aikuislukion opo bongasi Teknillisen yliopiston edestä hyvän tavan ilmaista, kuinka monta vielä mahtuu. Lupasi benchmarkata sovelluksen välittömästi Suomeen.

 

Vähän turhan kaukana käveltäväksi oli seuraava suoritettava kohde, piti odottaa bussia ja laskea pysäkkejä. Aika mukavannäköistä kaupunkia, vaikka ruuhkassa muutamankin pysäkinvälin olisi kävellyt nopeammin. Hundertwasserin talo löytyi helposti, mutta vaikeampi oli tajuta, oliko herralla vaikea lapsuus vai väärä lääkitys, ja oliko saanut muitakin mukaan harhoihinsa, vai miksi Wienin esikaupunkialueelle on pykätty tällainen. Ja jos tämä on hyvä juttu, niin miksei muuallakin anneta esikouluryhmien ideoida vuokrataloja? Saataisiin lisätienestiä myymällä kalentereita turisteille. 

 

Yritettiin kuvitella, miltä tuntuisi asua talossa, kun koko ajan joku tähtäisi kameran putkella ikkunoihin

tai kotiin tullessa joutuisi kävelemään japanilaisten kameroiden välistä tästä porttikongista sisään.

Vieläkään ei tullut tämän päivän nähtävyyskiintiö täyteen. Rouva tiesi, millä ratikalla pääsee Prateriin ja että sieltä kilometrin kävelyn jälkeen on Wienin kuuluisassa maailmanpyörässä. Praterin puisto oli kyllä kätevä, paljon suoria teitä. Pyöräilijöiden, kävelijöiden, juoksijoiden ja ratsastajien lisäksi nähtiin hyvä idea pikkulasten vanhemmille: Kun lapsi pysyy vielä rattaissa, voi kohottaa kuntoa juoksemalla rattaitten kanssa, että sitten kunto kestää, kun lapsi itse juoksee. Rouva voi antaa tasoitusta raskausajan veltostuttamalle miehelleen antamalla välillä rattaille vauhtia.

 

 

Puiston päässä odotti Riesenrad. Jättiläispyörä melkein 70 metrin korkeuteen. Pyörän vieressä ei ollut penkkiä, jossa odottaa, ja koska Rouva otti kuvia, menin jonottamaan sille lippua. Yhtäkkiä Rouvalla olikin kädessään kaksi lippua ja takaa tulevat seniorit tuuppivat niin, ettei jonosta pois päässyt. Vähän kyllä kylmäsi, kun näin vaunun numero 30 lähestyvän ja seuraava olikin  jo numero 2. Tietysti, pois ovat parittomat numerot pudonneet, eihän tuollaiset ikivanhat ratikanraadot mitään kestä. Sisällä ratikassa ei ollut minkäänlaisia turvavöitä, ei sammutinta tai laskuvarjoja. Tiukka ote keskellä olevan puupenkin reunoista! Saksalaiset seniorit hihkuivat innosta, luulivat varmaan olevansa vuoristoradalla. Iltapäivän Frühstück pyrki jatkamaan matkaansa ylemmäs kuin minä, mutta sain oltua. Ratikassa ollut väki keksi yhtäkkiä, että etureunasta saa parhaat kuvat. Jonkun fysiikan lakien mukaan vaunu keikkui tietysti heti, mutta ei se muita häirinnyt. Pahat aavistukset maailmanpyörän kestävyydestä saivat vahvistusta jälkeen päin, koska yksi vaunu oli lennähtänyt kauas pyörästä. Eikä kukaan välitä!

 

Vielä hurjempaa kyytiä taisivat kuitenkin saada seuraavan kuvan keinujat, jotka hilattiin sinne melkein 70 metriin ja sittten ruvettiin pyörittämään keinuja, parhaimmillaan melkein vaakasuoraan. Edellisen kerran näin vastaavaa Kööpenhaminan tivolisssa, mutta silloinkin pidin kollegoiden käsilaukuista huolta maanpinnalla.

 

 

Rouva väitti, että tämä kuva on hänen ottamansa. Auringonlasku Riesenradista. Voi olla. Itse en sitä nähnyt. 

 

 

 Risteily Bratislavaan Tiistai 28.6.

Aamulla mietittiin päivän kohdetta. Lähdetään naapurimaahan syömään! Tonavan rannalta piti päästä laivalla Slovakian pääkaupunkiin Bratislavaan puolessatoista tunnissa. Takaisinpäin kestäisi sitten vartin kauemmin (vastavirta).

Jostain syystä alueella, mistä laivan piti lähteä, parveili suunnaton määrä luokkaretkeläisiä. Opettajakin näytti ihan tutulta kollegalta. Pelotti ajatuskin, että ne olisivat lähdössä risteilylle mukaan.

 

 Onneksi pääsimme livahtamaan katamaraaniin. Monella kielellä kuulutettiin, että seitsemääkymppiä voisi ajella, mutta nyt mennään vain 60 km/h. Kulku oli paljon tasaisempaa kuin ratikalla, bussilla tai metrolla.

 Rouva on niin ihastunut tähän Wieniin, että totesi: "Graffititkin ovat niin siistejä täällä". Näkymä Tonavan rannalta. Vähän sama idea kuin Pariisissa, missä Seinen rannoille kärrätään hiekkaa ja aurionkotuoleja, ettei pariisilaisten tarvitse ruuhkauttaa etelään meneviä moottoriteitä ja jonottaa Rivieralle asti.

Tonavan rannalla näkyi lukuisia mökkejä, jotka kaikki olivat yli metrin mittaisten jalkojen päällä. Mökit ovat kalastukseen tarkoitettuja, ja jalat tulvien varalta. Tonavaan tarvittaisiin ainakin kaksi metriä lisää korkeutta, että kalastajien jalat kastuisivat mökeissä. Sitä ei kukaan kertonut, miten mökin edessä joen päällä olevaa verkkoa on tarkoitus käyttää.

 Heti rantaan saavuttaessa näkyi Bratislavan linna, jossa olen Rouvan mukaan jo käynyt. Ei mitään mielikuvaa. Koko tämä tämänpäiväinen matka tuntui ihan samalta, kuin olisi Helsingistä lähtenyt Tallinnassa käymään. Tutun tuntuista, lähellä kotia, ja kuitenkin erimaassa.

Olimme edellisen kerran Bratislavassa vuonna 2003. Niistä ajoista kaupunkikuva on muuttunut kovin samanlaiseksi kuin muuallakin Euroopassa. Euroilla mennään, kansainväliset muotinimet ja kaduilla valtava määrä kuhinaa. Vanha kaupunki terassia terassin perään.

 Tämä hotelli majoitti meidät edellisellä vierailulla. Rouva muisti kokolattiamaton värin ja tuoksun ja tummat seinät, mutta omat matkamuistoni  suunnitelmatalouden jälkeisiltä ajoilta olivat paljon hämärämpiä. Nyt tuntui senaikainen budjettimatkustelu Lonely Planetin ohjeiden mukaan aika uskalletulta, kyllä nykyinen luxusmajoitus on paljon parempi ja vielä halvempikin systeemi, vaikka sisältääkin suursiivouksen. (Tämän kohdan lisäsi Rouva. Mietin tuota verbinvalintaa. Mielestäni vaatii, edellyttää tai muu senkaltainen verbi sopisi paremmin. Sisältää-verbii kun antaa ymmärtää, että joku muu tekee sen. Ai niin, paitsi jos siis toinen tekee ja toinen työnjohtaa.)

 

Paljon muutakin on jäänyt unholaan, elettiinhän tuolloin aikaa, jolloin kuvat otettiin kyllä diginä, mutta teetettiin paperikuvina kansiota varten. Tämä Krusovice oli ensimmäinen, joka tuntui tutulta. On varmaan joku kuuluisa paikka.

 Matkan varsinainen tarkoitus selvisi minulle vasta hotellin viereisessä tavaratalossa Tescossa ja myöhemmin torilla. Vain Bratislavasta saa kaislasta tehtyja nukkeja. Niitä tulikin aika kokoelma entisten lisäksi. Jouluseimeen kuulemma. Ehkä seimi on aidomman oloinen, kun lampaatkin ovat kaislalampaita. Vaikka eipä auta kovaäänisesti harrastuksista huudella, nytkin on kotona seinällä taas uusi Ovation, tällä kertaa 12-kielinen. Rouva huomasi sen, kun soitin sillä toissa viikon keikalla. Tarkka oli, tajusi heti, että kitara on uusi.

 Tämmöisiä kapeita kujia ja katuja oli koko ydinkeskusta, välillä poikkesimme kirkkoon kuuntelemaan hetken messua.

 

 Vahva mielikuva edelliseltä kerralta oli jäänyt katutaiteesta. Paras oli tämä sadevesikaivosta kurkistava työmies. Taideteoksen yläpuolella oli liikennemerkki, jossa luki "Man at work". Tavallisesti kaiken kuvaava kamera ei tallentanut tuota. On hätäisesti otettu kuva, kun ei viitsitty kuvata niitä muita turisteja, jotka ottivat kuvia itsestään ja toisistaan. 

 

 Kovin vaikea oli saada kuvaa tästäkään patsaasta ilman sellaista turistia, joka ei olisi työntänyt päänsä hattuun ja hymyillyt oudosti. Tällä kaverilla on kuulemma oikea esikuvakin. Ukko, joka pukeutui noin ja jakeli naisille ruusuja.

 

 Paluumatkalla suurinpiirtein samat matkustajat palasivat Wieniin. Paitsi että kun menomatkalla takana oli vain yksi koko ajan kitisevä lapsi, tulomatkalla oli stereo. Ehdotinkin, että Johann Straussin kappale muutettaisiin muotoon "An der schönen lauten Donau". Muuten oli hieno jokimatka. Vasten auringonlaskua, vastatuuleen ja vastavirtaan. Saiskohan tuosta biisin?

Kuvassa on semmoinen jokiristeilijä, joilla tehdään pitempiä matkoja. Viitsisiköhän sitä kokonaista viikkoa?

 

 Rouva sai vähän lohtua äänipulmiin nähdessään jäätelömyymälän, jonka edessä jonotti 25 ihmistä. Sinne täytyi päästä jonoon. Rouvan odottaessa minä siirryin vaivihkaa kadun vastakkaiselle puolelle, ja sitä kulkevat ihmiset päivittelivät jonoa. Joku tiesi kertoa, että paikka on vasta avattu ja että siellä on vain luomujäätelöä. Luomua oli ja jäätelöltä maistui. Eikä ollut kovin paljon kalliimpaakaan kuin litra Aino-jäätelöä Suomessa. Jono kasvoi koko ajan. Rouvan tullessa ulos, siinä oli jo 42 jonottajaa.

Tänään Bratislavassa ruokapaikassamme oli wlan, joten Saulin ilmoitus presidenttikisaan lähtemisestä selvisi siellä. Samoin se, että Suomi on kallein euromaa ja neljänneksi kallein koko Euroopassa. Ilmankos meidän wieniläisemäntämme päivitteli fb:ssä Rouvalle Suomen kalliita (oluen) hintoja. "Kotona Wienissä" oli sitten tietokoneessa ilmoitus, että puhelimella oli surffailtu netissä Bratislavassa. Kuka nyt sitten vahtii ja ketä? Ei kerrottu etukäteen kellekään reissusta. Huomennakin mennään jonnekin, katsotaan pysyykö bittitiedustelu perässä?

 

 

Shoppailua ja Mozart-konsertti Musikvereinissa keskiviikkona 29.6.

Aamupäivällä otettiin käyttöön isäntäväen auto ja navigoitiin viisikymmentä kilometriä takaisin Bratislavaan päin Parndorfin Outlet-kylään edullisten ostosten toivossa. Oli se ihan kiva paikka siihen tarkoitukseen, nyt on melkein kaikille lastenlapsille ja yhdelle kummitytölle löydetty vaatetuliaiset. Miehellä on paikasta varmaan paljonkin kommentoitavaa, mutta kommentoikoon. Tämmöisen kuvan se otti minusta, jätskiä syön toisella kädellä ja toisessa on ihan kaikki, mitä ostettiin, myös Miehen omat T-paidat ja yhteiset lautasliinat.

Eilispäivästä viisastuneina ei kerrottu kenellekään, minne ollaan menossa. Navigaattorillekin annettiin epämääräiset ohjeet ja takaisintullessa ei edes noudatettu  toisen naisen ohjeita. Vähän se yski ja valitti onnetonta elämänkohtaloaan, käski tehdä u-käännöksen, muttei toteltu. Löydettiin oikeaan autotalliin ja toinen nainen jäi nostelemaan sukkahousujaan ja ehdotteli keskustan kautta kiertelyä kotiin. Myöhäistä!

Outlet- kaupunki sen sijaan oli samanlainen kuin Saksassa, paljon merkkitavaroita ja tarjouksia, mutta ähky tuli, ei jaksanut enempää. Silti New Jerseyn lähellä oleva vastaava oli aivan omaa luokkaansa, ehkä dollarin huono kurssi euroon nähden toi oman lisänsä asiaan. Siellä olo oli kuin Kuopuksella aikanaan Budapestin leirintäalueella leluautoa kärttäessään: "Eihän täällä maksa mikään mitään Suomen rahalla!"

Jokaisella turistipaikalla on omat kliseensä, jotkut jutut, joita järjestetään, koska turistit luulevat, että se on luonteenomaista sille paikalle ja tulevat niitä katsomaan. Budapestissa on mustalaisorkestereita, intiaanit järjestetään reservaatteihin, Madridin ravintoloissa pääsee ihailemaan flamencotanssijoita, Lissabonin turistipaikoissa kuulee vaikuttavaa fadoa ja Seurasaaressa sytytetään kokko ja tanssitaan kansallispuvuissa kansantansseja juhannuksena. Wienissä tämmöinen juttu on Mozart-orkesteri, joka soittaa Musikvereinin upeassa salissa ihan aitoa Mozartia. Tänään istuimme kallisti ostetuilla lipuilla juuri keskellä tällaista kliseetä. Kalliimmatkin olisi voinut ostaa ja päästä lähemmäs orkesteria, mutta nämä (á 54 euroa) oikeuttivat paikkoihin, joista näki koko salin ja kun salin takana viisi riviä oli rakennettu nouseviksi, niin näki hienosti myös kaikkien konserttivieraiden yli orkesterin. Alkuperäisiä wieniläisiä musiikinystäviä yleisössä tuskin oli, mutta sitäkin enemmän japanilaisia, joista puolella oli iso pitkäputkinen järjestelmäkamera ja toisella puolella pieni matkadigi, eikä kukaan heistä ymmärtänyt seinällä olevaa merkkiä, jossa kameran yli oli vedetty vino punainen viiva. En siitä sitten viitsinyt välittää minäkään, joten tässä kuva, jonka olen kyllä ottanut esitystä kunnioittaen vasta väliajalla.

 

 

Miehestä piti tietysti myös ottaa kuva, musiikinopen pitää todistaa olleensa itse paikalla.

 

Orkesteri näytti olevan täynnä miehiä, ainakin asu oli valkoinen peruukki, silkkitakki, polvihousut, valkoiset sukat ja mustat kengät. Epäilen kyllä, että mukana oli naisia, sen päättelin istuma-asennosta. Miehethän aina retkottavat jalat harallaan ja naiset pitävät polvet sievästi vierekkäin, paitsi sellistit, joiden soitin on polvien välissä. Oli soittajia, joiden jalat olivat vierekkäin. Wienin filharmoonikkojen joukkoonhan ei traditionaalisesti naisia ole mahtunut, siitä vain aloin epäillä tätäkin. Mutta ehkä naisia on, on niihin filharmoonikoihinkin joku nainen hyväksytty jo 1997 joukkoon. Naissolisteilla oli hame.

 

Oli oikein hyvää musiikkia. Jos joku vielä säveltäisi jotain niin hienoa nykyisin, olen kyllä varma, että sillekin joku apuraha annettaisiin. Nyt tuntuu, että pitää antaa, vaikka ei oikein hyviä sävellyksiäkään tulisi. Yleisöystävällisyys oli in. Melkein tunnistin useimmat kappaleet (Eine kleine Nachtmusik, 40. sinfonia, pari aariaa Taikahuilusta) ja kun sitten ylimääräisinä siirryttiin vielä Straussin Tonava kaunoiseen ja Trits trats (vai mikä lie Tripp-trapp, tiptap) -polkkaan ja taputettiin mukana ihan kuin uutena vuotena, oli semmoinen olo, että oli kyllä saanut koko rahan edestä. Ja akustiikka oli hieno. Mies sanoi, että pianissimotkin kuuluivat hyvin, mutta minä en huomannut, minusta siellä soitettiin vain jousia, puhaltimia ja lyömäsoittimia. Sen huomasin, että kun Papageno mukasoitti panhuilua, ääni tulikin piccolosta. Tämmöisiin konsertteihin haluan uudestaan. Hienoa musiikkia hienossa ympäristössä, ei tarvitse jännittää kenenkään puolesta.

Orkesteri on oikeastaan soittajien korkeakoulu, (ja hyvä kesätyöpaikka nuorisolle, toukokuun alusta lokakuun loppuun). Johtajia on kaikkiaan 9, laulajia 24, ja soittajia 2-90. Meidän rahamme riittivät 30 hengen ja kahden solistin keikkaan. Olisin ottanut jokaisen omaan orkesteriini, mutta ykkösviulistia en olisi silti vaihtanut. Suurinpiirtein sama kokoonpanokin, basso, lyömäsoittimet, 4 selloa, 13 viulua ja puhaltimet. Finlandia-talossa toukokuussa esiintyessämme tytöt vähän naukuivat esiintymisasuista, mutta näkisivätpä nämä peruukit, niin olisivat ihan hiljaa. Tämä orkesteri on kiertänyt ympäri maailmaa, Suomen hyvinkin kaukaa, vuodesta 1986 alkaneen toimintansa aikana. Tänään kuultiin Mozartilta Rouvan tunnistamien lisäksi mm.  Alla turca ja Figaron häistä pätkä. Hätäisimpien jo poistuttua Idän pikajunaan kuultiin sitten Straussia. Vaikka kuinka oli turistikonsertti, niin hyvin soittivat, juuri oikeaa musiikkia siihen ympäristöön. Minä nautin.

 Kahlenbergin näköalat ja Grinzing torstaina 30.6.

 Turisteille myydään kohteita mielikuvilla aurinkoisuudesta ja hymyilevistä ihmisistä. Totuus voi omatoimimatkalla olla kovin toisenlainenkin. Mennään vähän otsa rypyssä, haeskellaan oikeaa laituria, aurinko on piilossa, tuulee, niin että on kylmä ja sadepilvet näyttävät uhkaavilta. On sitten ihan oma asia, jos pysyy kiinni kaupallisissa mielikuvissa ja antaa tuulen pilata jotain. Ei se nimittäin mitään pilaa. Tältä näytti Wienin näköalapaikka Kahlenberg tänään.

 

Tonavan sillat olivat siitä huolimatta mukava näky ja keskellä oleva parinkymmenen kilometrin pituinen Donauinsel näytti ihan kivalta. Kuvassa oleva väriero on arvoitus: Miksi Tonava on kaunis ja sininen vain vasemmassa uomassaan, miksi harmaa, likainen ja savisen näköinen (ihan kuin Paimionjoki Marttilassa) oikeassa uomassaan? Emme tiedä.

Olimme mennessä ajaneet bussilla 38A ylös asti ja sitten tulimme vähän kerrallaan alas. Ensin toiselle näköalapaikalle, jossa otimme yhden bussinvälin ajan kuvia. 

 

Sitten vähän matkaa Grinzingin viinikylään, josta löytyikin Heuriger eli viinitupa, joka sopi viinin maisteluun. Maistoin sen lisäksi mustaa makkaraa ja possupaistia. Puhvetin hoitajan kanssa keskusteltiinkin eri maiden mustista makkaroista. Miehen mielestä kaikki mustat makkarat eivät ole yhtä hyviä. Sanoisin että kovin tamperelainen mielipide.

 

Toinen huolenaihe Miehelle tuli, kun hän näki haitarin saapuvan ja wieninleike oli vielä kesken. 

 

 Wachaun laaksossa risteilyllä 1.7.

 Mies on tähän asti ollut aika hiljaa Unescon maailmanperintökohteista, ei ole kysellyt niiden perään, vaikka onkin tietämättään vieraillut tälläkin matkalla joissain (esim Schönbrunnissa). Tänään Mies kuitenkin junamatkalla hoksasi kysyä, liittyykö tämänpäiväiseen retkikohteeseen Unesco jotenkin ja piti tunnustaa, että Wachaun laakso Tonavalla Melkin ja Kremsin välillä on yksi Unescon suojelemia maisemia. Liput oli kuitenkin jo ostettu Westbahnhofilta ÖBB:n tiskiltä, combilipuilla pääsi junalla Melkiin, sisään Melkin luostariin, laivalla jokea pitkin Melkistä Kremsiin ja Kremsistä takaisin junalla Wieniin. Eikä matkaa keskeytetty, vaikka siihen nyt vähän sivistystä ja kulttuuria liittyikin.

Melkissä luostariin kiivettiin itse. Mkäs siinä, ainahaan vaatimattomiin luostarioloihin on fyysinen ponnistus ja kieltäytyminen liittynyt.

Vaatimattomuus osoittautui kuitenkin äkkiä oudoksi sanaksi, kun tultiin sisäänkäynnille asti.  

Puutarha kuin aurinkokuninkaalla. 

Näkymä Melkin pikkukaupunkiin luostarin näköalatasanteelta. 

Kun kysyin paikan infosta, miten luostariin pääsisi, virkailija huitasi kädellään ulos ja sanoi, että tuossa on vieressä kyltti, mutta täällä Melkissä on paljon muutakin nähtävää. Antoi kartan ja piirteli kynällään osoitellen omia mielipaikkojaan. Tosin luostarin jälkeen ei juuri tehnyt mieli tutustua turistikauppojen t-paita- ja mukivalikoimiin. 

Luostarin sisäpiha. 

Maalaukset sisäpihan frisyyreissä eivät näyttäneet alkuperäisiltä. Luostarissa oli tehty iso remontti, joka oli päättynyt 2006 - liekö siinä yhteydessä laitettu jotain omaa kädenjälkeä meidänkin ajasta? 

Ihan graffiteilta näyttivät nuo lähempää katsottuna. Parissa muussakaan kohdassa entisen ja nykyisen maailman yhteensovittaminen ei oikein onnistunut.

Osassa huoneita oli kummallinen valaistus. Ei tykätty yhtään, hirveän keinotekoista. Eikä luulisi, että se olisi ollut edes kuvaamisen vaikeuttamiseksi, kun kerran kuvaaminen oli sallittua. Eikä siellä narkkareitakaan ollut. Eli? 

Yhdessä huoneessa kääntyili pienoismalli. 

Hieno huone, vaikka jäikin selvittämättä, mihin tarkoitukseen. Käytin sitä hetken meditointiin ja Mies otti välillä kuvia.

Kirkko oli niin kullattu, että Mies hamuili aurinkolasejaan, kun otti kuvaa uruista. Vaaleanpunaiset renkaat oli tehty jostain kuivatuista kasveista. Ruusunlehtiä ja mustikanvarpuja?

Ja koristeita riitti kattoon... 

Ja tietysti alttariseinälle erityisesti. Vasemmalla seinällä oleva saarnastuoli oli kokonaan kullattu.

Kirkosta luostarin kirjastoon. Ohhoh! 

Olisi ehkä pitänyt tyytyä syömään silmillä vain, koska luostarin oma ravintola oli vähän pettymys. Olihan se ruoka kelvollista, mutta maksoi enemmän kuin vain kelvollinen. Tortut kauniita, mutta maku ei mikään erityinen. Aprikoosipiirakkaa jäätelöllä ja sokerittomalla kermavaahdolla, Miehellä joku juustopiirakka. 

Kaiken lisäksi pankkikortti vietiin näkyvistä, vaikka ei saisi, takaisin tullut tarjoilija sanoi, että kollega joutui juuri lähtemään. Täytyy tarkkailla tiliotetta, kuinka monta juustoa löytyy luostarin puutarhasta.

Kanssamatkustajat varmaan ihmettelivät, kun kuvasimme innoissamme joenrannan leirintäaluetta. Meille se ei ollutkaan mikä tahansa leirintäalue, vaan Schönbühelin camping, jolla ensimmäistä kertaa laitoimme asuntovaunun teltan pystyyn kesällä 20 vuotta sitten! Leirintäalueen puita oli rannasta kaadettu.

Meillä oli keskieurooppalaisittain melkoinen yhdistelmä: iso maasturi, telivaunu ja 30 neliön etuteltta. Kun muut leiriläiset huomasivat, että oltiin etutelttaa pystyttämässä, väkeä kerääntyi kuin herätysjuhlille. Etuteltan pystytys on yleensä takuuvarma perheriidan aihe. Jouduimme tuottamaan (sillä kertaa) muille pettymyksen, vaikka osa oli jopa varautunut ottamaan kuvia. Jokaisella lapsellakin oli oma vastuualueensa ja teltta saatin ennätysajassa pystyyn, pöytä ja tuolit avattua ja näkymä juuri tuohon Danuben vesille. A-saksanlukija Esikoinen lähetettiin Receptioniin tilaamaan Brötcheneitä aamuksi. Tilaus tehtiin, tietysti englanniksi.

Mutta linna oli entisellä paikallaan alueen reunalla. 

 Wachaun laakso on Itävallan viinialueita ja muut kuvasivat enemmänkin näitä viinirinteitä.

Vähän harmi, että tällaisella maisemaristeilyllä alkoi yhtäkkiä sataa, eikä auringonlaskumaisemasta oikein tullut tämän kummempaa.

Junamatkan aikana taivas sitten alkoi valjeta. Viinialueista kertovat nämäkin viinikellaririvistöt.

Mielenkiintoista oli selvitä myös liikkumisen haasteista: metro U3, juna, laiva, toinen laiva, juna, metro U4 ja U3. Todellinen rengasmatka. Aina uudessa paikassa (luostari, laiva) piti näyttää lippu ja saatiin uusi tilalle. Aika monet turistit olivat juuri samoissa kulkuvälineissä ja paikoissa koko päivän, niin että tervehdittiin jo, kun huomattiin, että hekin olivat selvinneet uuteen kulkupeliin. Otin kännykällä kuvan aina uuden paikkakunnan infotaulusta ja siitä selvisi tärkeimmät kadunnimet, joita pitkin piti suunnistaa. Viimeiseltä laivalta piti kiirehtiä junaan puolijuoksua. Tuli vähän mieleen Amazing Race- kilpailu, mutta meille tuli tasapeli ainakin amerikkalais- ja ranskalaispariskunnan kanssa, jotka vielä nähtiin metrossakin. Japani- ja Turkkiosasto olivat jo jääneet edelliselle rastille.

 

 Mariahilferstrasse lauantaina 2.7.

Kohtuullisen paljon väkeä oli liikkeellä vilkkaalla ostoskadulla, Mariahilferstrassella, jossa vilisi kansainvälisiä perusketjuja: H&M, Zara, C&A, Saturn, Starbuck's, Ara, Mango, Vero Moda yms. Varsinaiset hienot merkit ovat Grabenilla. Ei tainnut Monacon häät vetää vertoja alennusmyynneille. Eilisissä lehdissä kohistiin häistä tietysti, mutta myös ylinopeuksista. Jos Suomessa ajaa 150 km/h, pääsee lehteen. Täällä pitää ajaa 300 km/h, pystyäkseen samaan. Nuorimies oli halunnut näyttää takana istuvalle tyttöystävälleen, että Yamahalla pääsee. 100 km:n rajoitusalueella kolmeasataa. Mikä kiinnostavinta: vapaapäivällä ollut poliisi otti omalla siviilipyörällään hurjastelijan kiinni. Poliisinkin täytyi siis kohtuullisen lujaa ajaa. Saksan moottoriteillä tuollaiset nopeudet ovat yleisempiä, eikä niistä raportoida, muuten kuin onnettomuuksien yhteydessä.

Mariahilferstrassella autot könöttivät paikoillaan ruuhkassa, kävellen pääsi nopeammin kulkemaan. Täällä on muutenkin hyvin järjestetty julkinen liikenne. Nopea, siisti, edullinen ja tiheät vuorovälit. Aika yleinen vuoroväli ainakin ratikoilla ja metroilla näyttää olevan neljä minuuttia.

Ostoskadulla kulkiessa tuli nälkä ja Rouva tilasi saksaksi ruokaa. Isossa tippaleivässä oli annos meren eläviä. Tai kuolleita ne varmaan siinä vaiheessa jo olivat. Oli kyllä vaikea tajuta, mikä idea tämmöisessä tippaleipä-salaattikorissa on. Tippaleipäkori sijoitettiin nättiin siniseen lautaseen (väliin lautasliina) sininen lautanen valkoiselle katelautaselle (väliin lautasliina). Tiskiä ja paperiroskaa tuli siis kaksin verroin, lisäksi tippaleipäkorin tuottaminen kulutti luonnonvaroja ja se jäi kumminkin syömättä. Aikamoinen nälkä nimittäin pitäisi olla, että söisi myös tippaleipäannokselta (ilman tomusokeria) maistuvan korin. Toivottavasti edes se "ruokatähde" meni bioroskiin, muuten tämä systeemi on mitä suurinta tuhlausta. 

 

Kotomaassa on ainakin Stockmannilla mahdollisuus häälahjatiliin. Täällä on kauppa, joka on pelkkää häälahjaa.

 

 

Kyllähän jokainen nuoripari tarvitsee teräksisen rikkaimurin.

Ja molemmille omat pingviinit. Ja oli ikkunassa muutakin, esim kultavärillä koristeltuja kilpikonnia ja Klimtin maalaamia maljakoita. 

Kun kerran kävelemään oli lähdetty, kuljettiin taas pitkin Wienin nähtävyyksien vierustoja, ennen kuin laskeuduttiin metron vietäväksi.

On tässä ihmetelty, mistä ihmiset saavat ruokaa sunnuntaisin ja iltaisin, miten lapsiperheet ehtivät ostaa vaatteet ja huonekalut ja joululahjat sun muut, kun kaupat ovat visusti kiinni kaikki sunnuntait, sulkevat useimmiten neljän maissa lauantaina ja viimeistään seitsemältä arki-iltaisin ja sen lisäksi avaavat usein vasta kymmeneltä. Minkälaiseen kaaokseen ja harmaaseen talouteen ajauduttaisiin, jos tällaista kokeiltaisiin Suomessakin? Täällä se ainakin näyttää aikaansaavan enemmänkin rentoutta ja loman tuntua. Kannattaisi kokeilla varmaan, saisivat stressaantuneet osa-aikaiset perheiden huoltajatkin olla enemmän lastensa kanssa. Näin varmaan ajatellaan tässä maassa, jossa asenteet ovat selvästi vanhanaikaisempia, mutta ehkä jossain asiassa voisi meilläkin ottaa askeleen taaksepäin.

Yhdessä asiassa ei kuitenkaan. Vieraamme oli ottanut kuvia suomalaisista mattolaitureista ja ihmetteli, miksi suomalaiset ylipäänsä raahaavat iloisenvärisiä mattojaan käsin pestäviksi ja sitä enemmän, että myös MIEHET pesevät. Kerroin hänelle sen turisteille kerrottavan stoorin, että kun miehet eivät saa vaimojaan tyytyväisiksi, he joutuvat pesemään huushollin matot. Totta toinen puoli, kyllä vaimo on tyytyväisempi, kun mies osallistuu aika raskaaseen matonpesu-urakkaan. Täällä on enemmän naisten ja miesten töitä. 

 

 Kylmä ja sateinen sunnuntai - sisätiloissa ei palele! 3.7.

 Voiko Wienissä olla kesällä 15 astetta? En tiennyt, että voi. Tänään oli, eli tehtiin sisätilasuunnitelma koko päiväksi ja toteutettiin se. 

Aamuksi katsottiin luterilainen jumalanpalvelus Dorotheergasse 18:ssa. Ihan vahingossa oltiin jo joutumassa reformoituun, kun 16:ssa seisoi mies, joka jakoi tervetulolappusia ja toivotti mukaan Gottesdienstiin. Kaksi kirkkoa ihan vierekkäin, ja kolmannesta, ilmeisesti katolisesta kuului myös kova kellojen kalke. Keskusta kaikui, ja löysimme oikean kirkon.

Palvelus oli ihan kopio suomalaisesta, vain kaksi sellaista asiaa, joita ei Suomessa ole näkynyt. Ennen saarnaa kutsuttiin kaksi paria alttarille siunattaviksi. Olivat jaksaneet olla naimisissa 25 vuotta. Kummallakin oli penkillinen nuorempia sukulaisia mukana. Toinen erilainen juttu oli ehtoollisella. Kirkon penkistä astui kolme maallikkoa jakamaan ehtoollista papin avuksi. Tuosta noin vain, tavallisissa vaatteissa, yhdellä naisella jopa hyvinkin arkisesti ulkoilutakki, farkut ja ruutuhuivi. Kyllä se ateria ihan pyhältä tuntui noinkin, oli vain meikäläiselle albakulttuuriin tottuneelle yllätys. Vieraamme puolestaan olivat olleet suomalaisessa jumalanpalveluksessa ja ihmettelivät luterilaisen papin valkoista albaa ja stolaa. Täällä luterilaisilla on aina mustat papinpuvut, vain katoliset käyttävät albaa ja stolaa.

Kirkkokahvit nautittiin omin päin Cafe Hawelkassa, jossa oli totuttu turisteihin. Niin luontevasti tarjoilijalta tuli huomautus, että lasku ei sisällä serviisiiä. Ei me astiastoa muutenkaan ajateltu ostaa. Cafe on kuuluisa, jonkinlainen kulttipaikka. Pitää katsoa jostain kirjasta, miksi.

 Seuraavaksi yritettiin keksiä iltaohjelmaa selaamalla turisti-infon oppaan kanssa konserttiesitteitä. Ja siinäkin yllätyttiin. Heinäkuussa on paljon konsertteja, joissain on Mozartin aikaiset puvut soittajilla, joissain ei, mutta ohjelmisto on lähes tarkalleen sama, joka me jo kuultiin Musikvereinissa. Tiptap-polkkaan ja Tonava kaunoiseen olisi päättynyt monikin konsertti. Ei sitten ostettu enää uusia viidenkympin lippuja mihinkään, vaan pelkkä opastus Valtionoopperaan. Lisättiin vähän vaikeuskerrointa, ja hakeuduttiin saksankieliseen ryhmään, kun englanninkielinen oli kumminkin pelkkiä turisteja. Onneksi espanjalaisille oli oma, ne ei tahtoneet pysyä aloillaan edes odotustiloissa.

Kyllä täällä komeat puitteet on tulla oopperoita kuuntelemaan. 

 

Ja paljon oli Straussien, Mozartin, Beethovenin, Haydnin ja Karajanin päitä peilien edessä.

Tämä kuva otettiin nuorisolle. Tänne vaan! Silloin kun aitiot ovat täynnä, väkeä on reilut 2000, tai sitten kielitaitoni petti.

Seuraava sisätila oopperan jälkeen oli kansalliskirjaston Prunksaal. Pasilan kirjastoon tottuneelle sisääntulo oli varsinainen ohhoh -- kokemus. Kirkkoja koristellaan, mutta että kirjastojakin! 

Toisaalta tämmöisten selkämysten takana ei varmaan ole semmoisia kirjojakaan, joita lainaisin. Pasilassa on. Yläkuvassa kyllä näkyy, että hyllyjen edessä on tikkaita, joilta voi kurkottaa kirjoja. Tai ehkä ne oli sitä varten, että kirjastoa oltiin digitoimassa. Kohta näitä kultakoristeltuja kirjoja voi lukea iPadillä ja katon kuvat on sitten katsottavissa paikalle tulematta.  

Tuulahdus menneisyydestä oli seuraavakin sisätila, johon ostettiin pääsylippu. Käytiin katsomassa keisarillisia astiastoja, posliinia, kulta- ja hopealautasia, satoja hopeisia aterimia, kullattuja kynttilänjalkoja ja tarjoiluastiastoja. Tässä kuva yhdestä kynttilänjalkakokoelmasta. Maistuukohan ruoka paremmalta kultalautaselta? Jos ei ihan tyydy IKEAan, niin kyllä Arabia välttää ja jos oikein tahtoo revitellä, niin meillä kaivetaan joku saksalainen Willeroy ja varotaan, ettei lastenlapset riko. Alettiin jo hiukan ymmärtää vallankumouksiakin, jospa rahvas näki, miten keisari söi?

Ja vielä riitti sisätiloja sadepäiväksi. Noustiin Sissi-museoon, jossa ei enää saanutkaan ottaa kuvia komeista  huoneista. Tämä kuva on suoraan esitteestä.  

Ja tämä kuva postikortista. Audioguiden mukaan tämä oli keisarin perheen tavanomainen illalliskattaus. Kuusi lasia jokaiselle, kuudet aterimet, yhdeksästä kolmeentoista ruokalajia ja syödä sai juuri niin kauan kuin keisarikin. Kun keisari laski haarukan, palvelijat kiikuttivat kaiken pois.  

Sisätilastrategia jatkui vielä metromatkan verran. Syötiin iltapalakin sisätiloissa ihan itse jääkaapista keräten. Huomenna saa lisää, täällähän sunnuntaina ei ole kaupat auki. Kylmä ja sade on turistille vain asennekysymys. Ei ollut kylmä tänään, eikä kastuttu. Täällä sisällä vähän on, eikä oikein tiedetä, saako tänne lämpöä mistään lisää.  

  Wienin keskushautausmaa maanantaina 4.7.

Ihan ensimmäiseksi vastaus yhden lukijan kysymykseen koskien mainoksia, jotka blogissa näkyvät. Ne ovat tämän palvelun tarjoajan kautta tulevia, ei meidän valitsemia. Voisimme ne poistaa maksamalla vuosimaksun, mutta niin kauan kuin mainokset näyttävät olevan asunto- ja lehtimainoksia tms, niin olkoon. Klikkailkaa pois siitä pikkurastista. 

 

Maanantaiaamu alkoi kaupassa käynnillä niin kuin viime viikollakin. Viikkoliput liikennevälineisiin, ja ruokaa jääkaappiin, herkkujakin. Herkkukaupan myyjä tarkisti, että varmasti haluan ostaa 12 eurolla kirsikoita ja vastasin, että haluan, on ne niin hyviä. Mansikat ei maksa täällä ihan niin paljon. 

Piti keksiä päiväksi jotain helppoa ja mukavaa ja niinpä lähdettiin hautausmaalle kävelemään. Keskushautausmaa on täällä niin iso, että ensiksi kierrettiin se uusilla viikkolipuilla samaan hintaan bussilla. Ei osattu epäillä mitään, kun astuttiin bussiin. Kesken matkaa sitten jostain hautojen välistä nousikin uusi mies bussiin ja istahti ajamaan. Minusta kuulosti, että hän sanoi matkustajille Grüss Gott, mutta Mies väitti hänen väläyttäneen hampaitaan. Minä väitin, että se oli vain hymy, mutta Mies istui totisena loppumatkan, kaikki 20 pysäkkiä, 25 minuuttia. Mummot jäivät vähitellen omille pysäkeilleen ja kuski hymyili meille edelleen. Minusta bussikierros oli hyvä tapa saada yleisnäkymä hautausmaasta ja sen osista. Mies katsoo liikaa telkkaria ja kaikkia epämääräisiä sarjoja.

Bussista poistuttuamme jäimme infotaulun eteen orientoitumaan ja eikös taas jostain puskasta noussut valkotukkainen herra, joka kysyi "Suchen Sie etwas besonderes?" Kerrottiin hänelle, että ei oikeastaan, katsottiin äsken kaikki bussin ikkunasta ja on muuten kerran ennenkin käyty täällä. Mies kuitenkin kehotti käymään kappelissa ja "myös siellä alakerrassa". On kuulemma schön. ??? Jaaha. Paljon mies osasi kertoa, esimerkiksi sen, että yhdessä osassa on haudattuna anatomian laitokselle itsensä testamentanneita ja siellä opiskelijat pitävät hartaushetken joka vuosi ja laulavat kauniisti. Ja yksi osa on kokonaan ilman hautoja, siellä on vain sieluja ja siellä ihmiset käyvät hakemassa voimaa ja meditoimassa, kuulemma meidänkin pitäisi. Kyllähän ukon kanssa mukava oli jutustella, mutta huokaisimme helpotuksesta, kun paikalle ilmestyi vielä meitäkin vanhempi pariskunta, jolta mies myös kysyi: "Suchen Sie etwas besonderes?" ja me kiitimme kauniisti tiedoista ja lähdimme kävelemään kunniahautoja kohti. Myöhemmin näimme, että mies oli sen seuraavan parin kanssa kiertänyt koko hautausmaan. Oliko joku huru-ukko vai yksinäinen ja ihmisystävällinen tyyppi, eihän näistä koskaan tiedä.

Niitä kunniahautoja täällä riittikin. Oli muusikoita, kirjailijoita ja Wienin ja Itävallan tärkeitä ihmisiä. 

Säveltäjille oli varattu oma "Musiker"-alue. Monta tunnettua säveltäjää oli saanut siellä viimeisen leposijansa. Paitsi Mozart, joka on haudattu St. Marxer Friedhofiin. 1800-luvun puolivälissä kaikki Wienin keskustan hautausmaat poistettiin ja haudat siirrettiin keskushautausmaalle.

Takana Beethovenin hauta ja edessä Mozartin muistomerkki

Eniten minuun on vaikuttanut säveltäjä Carl Czerny, jonka hauta on jostain syystä aivan muualla tiiliaidan vieressä. (Ilmeisesti muistomerkki on siirretty pois alkuperäiseltä paikalta.) Lapsena ollessani pyysin isääni soittamaan pianoläksyni, heti kun olin tullut pianotunnilta. Opin läksyn korvakuulolta. Muissa sävellyksissä oli aina jokin kuva, mutta Czernyn etydeissä vain numero. Kerran soitin etydin kyllä oikein, mutta väärältä sivulta ja jäin kiinni. Jouduin siis Czernyn takia opettelemaan nuotit.

Ja toki käytiin siellä kappelissa, joka myös oli kaunis. Hieno esimerkki jugendista Wienissä. Jossain oppaassa sanottiin, että hienoin. Valtavan hieno katto.

Ja käytiin "siellä alakerrassakin". Kryptassa oli suvuille omistettuja muistopaikkoja ja patsaita. Se ei selvinnyt, miksi niitä oli siellä, eikä hautausmaalla, kuten muut. 

 

Me jatkoimme kappelilta länteen puolisen kilometriä lasten hautausmaalle. 

Tämä oli aivan erilainen kuin muut osat. Kaikki mahtipontisuus oli poissa. Ei yleensä ollut kiveäkään, vaan puinen levy, jossa oli kuparilaatassa joko nimi tai esim "Knabe" ja sukunimi ja hyvin usein vain yksi päivämäärä. Jotenkin odotin surullisempaa tunnelmaa, mutta tänne oli tuotu pieniä enkelinkuvia, viirejä, nalleja, nukkeja ja leluja, ihan kuin olisi tuotu asioita, joilla tämän pienen olisi pitänyt leikkiä. 

Perhoskoristeen ja yhteisen hautamuistomerkin takana näkyy niitä puisia nimilaattoja.

Se sielujen voiman ja meditoimisen paikkakin löytyi. Eipä oikein tajuttu. Kyltissä luki, että se oli suunniteltu jonkun Geomantisches kaavan mukaan, mutta ei kyllä auennut. Kuuset kasvoivat vinossa, yksi puu oli kuivunut, hopeapajussa oli jokin sairaus, jonka takia lehdet olivat käppyrällä, ruusupensaassa kasvoi nokkosia. Ja jotain suoria viivoja ja aukkoja oli kivissä ja poluissa. Mies etsiytyi lähimmälle penkille saman tien. Käveli vain nurmikon yli, vaikka kulkijoita oli kehotettu käyttämään niitä viivoja. 

Yhtäkkiä Mies katosi johonkin, ja minua puhutteli nainen, jonka olimme jo hetkeä aikaisemmin havainneet kuninkaalliseksi (kruunut farkkujen takataskuissa). Nainen huuteli minulle halloo, halloo ja halusi tietää, olinko nähnyt Fasaan vai Haase. En ollut nähnyt kumpaakaan, ajattelin jo sanoa, että en ole nähnyt, mies minulta on hukassa, mutta nainen vain viittoili kanssaan katsomaan. Menin, ja nainen päivitteli, että jokin kovin iso hyppi heinikossa. No katselin sitten hänen mielikseen ja huomasin, että siellähän oli molemmat: oli fasaani ja citykani. Otin Citykanista kuvan, että Mies ei luulisi minun nähneen sielujen paikassa henkiä, ja sitten löysin jo Miehenkin. Oli mennyt aidan taakse penkille istumaan. 

Semmoisia seikkailuja hautausmaalla. Kannattaa kyllä käydä muittenkin.

Ilta oli vielä nuori, ja niinpä lähdimme kokeilemaan isäntäväen pyöriä. Naisten pyörä oli ilman jalkajarruja, mutta siinä oli  ihana  pehmoinen silikonisatula. Pyörä oli kapearenkainen ja sillä oli valtavan kevyt ajaa. Ysi arvosanaksi. Ei kymppiä, koska käsijarrujen takia jouduin ajamaan vähän enemmän etukenossa, kuin olisin halunnut ja paino oli enemmän käsillä.

Miesten pyörä oli Miehen unelma. Korkea suora ohjaustanko, sai istua suorassa ja näki eteenpäin jäykistyttämättä niskaansa. Mies otti pyörästä kuvat, että Kuopus kaverinsa  kanssa saa tuunata hänelle samanlaisen pyörän. Kuopuksestaa nimittäin löytyi tänä kesänä aivan uskomaton uusi kyky: kasasi itselleen tosi komean pyörän.  Nyt tilaa isä oman. 

Mozart-kierros tiistaina 5.7.

 

Suunnittelin kerrankin päivän ohjelman ihan itse. Mozart-kierros alkaisi käynnillä Mozartin oikealla haudalla, sitten mentäisiin Mozart-museoon, eli taloon, jossa säveltäjä Wienissä asui ja lopuksi juotaisiin kahvit kahvila Frauenhuberissa, jossa Mozart johti viimeisen konserttinsa 1791. Arvokas päiväohjelma, puin päälleni pikkutakin.

Ihan ensin piti kumminkin ostaa polkupyörän pumppu, kun Rouva valitti eilen tyhjästä etukumista, eikä autotallista eikä talosta löytynyt pumppua. Lähdettiin kävelemään pääkatua edellisen ratikkapysäkin suuntaan ja kierreltiin pari sopivanoloista kauppaa, kunnes eteen sattui pyörätarvikeliike ja ostos onnistui. 

Ratikan reitin varrella oli sopiva pysäkki St. Marxin hautausmaan kohdalla, mutta jäätyämme pysäkille iski niin sakea sadekuuro, että päätettiin muuttaa suunnitelmia ja hypätä takaisin ratikkaan. Poiketaan sitten paluumatkalla katsomaan hauta. Ratikka ei sitten ihan mennytkään Mozart-talon lähelle, vaan lähemmäs kahvilaa, mutta kahvi ei houkutellut, vaan oli nälkä ja katseeni osui sopivaan Salieri nimiseen ravintolaan. Sehän sopi, vaikka tietysti tässä yhteydessä Salieria voisi epäillä myrkyttämisestä, ei kelvollisesta italialaisesta ruoasta. Italialaisessa ravintolassa tarjoilia tervehti englanniksi, otti tilauksen vastaan saksaksi ja pyysi anteeksi italiaksi, kun toi oluen Rouvalle ja kivennäisveden minulle. Pyysi anteeksi vielä toisenkin kerran, kun toi Gnocchit ja parmesaanit minulle ja pizzan Rouvalle, tämänkin italiaksi. 

Matka jatkui Mozart-taloa kohti, mutta ei kovin rivakasti, kun näyteikkunassa oli jotain sopivannäköistä häävaatetta naisille. Tunti siinä meni, kun iloinen nainen kantoi Rouvalle jos mitä sovitettavaa ja vihdoin naiset päättivät, minkälaisessa asussa sulhasen äiti esiintyy. Huivia löytyi ja helmiä tarjottiin, ja helmasta voi solmia yllätyksen. Muotia suoraan Wienistä, mitäs yhdestä Mozartista. Pari kadunkulmaa vielä ja yhden paketoidun talon takana sitten oli opaskyltti Mozart Houseen. 

 Mozartin elämää oli sitten kolmessa kerroksessa. Erityisesti jäivät mieleen nuotit, joista sanottiin, että ne ovat hänen itse kirjoittamistaan parhaiten säilyneet. Ne olivatkin alttoviulunuotteja, eikä niitä varmaan ollut paljon käytetty, kuten ei nykyisinkään. 

Sitten otettiin suunta Cafe Frauenhuberiin. Mutta ei päästy sinnekään helposti, kun yhtäkkiä Rouva kiljaisi olevansa juuri sillä kadulla, millä on herttileijaa. Luulin, että tuollaista sanaa ei käytetä muualla kuin Turussa, mutta Rouva sanoikin, ettei se mikään herttileijaa ole, vaan lastenvaatekauppa. Löytyihän se, taas yhden rakennusaidan takaa. Mistä ihmeestä Rouva muistaakin jonkun lastenvaatekaupan osoitteen, jonka se on helmikuussa joltain nettisivulta onkinut? 

Sinne piti sitten mennä sisälle, eikä se huono kauppa ollutkaan, koska yhdessä nurkassa oli iso punainen nojatuoli, jossa sai istua. Ja Rouva teki kauppoja. Ei sentään ihan niin paljon, kuin olisi halunnut, kun piti kaikki hyväksyttää minulla itävaltalaiseen tapaan, mutta Ellalle se osti jotain ja vielä synttärilahjan ja itse maksoi Visallaan. Ei kai halunnut näyttää loppusummaa. 

Ja sitten Cafe Frauenhuberiin. Kello oli jo kuusi ja kahvilan tunnelma väsynyt ja kakut kuivia, jos eivät sitten olleet Mozartilta jääneitä. Ei viitsinyt kumpikaan syödä kakkuaan loppuun. Mitä sitä turhanpäiten nauttii kaloreita, joista ei nauti.

Paluumatkalle olin sitten varannut hautausmaakäynnin, mutta Rouva sanoi, että siellä onkin vain jokin vaatimaton muistomerkki, se pysti, jonka kanssa turistit itsensä kuvaavat on Burggartenilla. Luulin, että se on sama. Mentiin sitten kohti Burggartenia, mutta taas alkoi sataa ja pelastauduttiin metroon. Metrotunnelissa oli ainakin viisi käsilaukkukauppaa, ja siihen Rouvan uuteen leninkiin tarvitaan uusi käsilaukku, jota ei kuitenkaan sitten löytynyt siitä tunnelista, vaikka kaikki kaupat käytiin. Tultiin metrolla kotiin. Ei tullut kuvaa Burggartenin patsaasta eikä käyty sillä St. Marxin hautausmaalla, mutta eihän kaikkea tarvitse yhdellä kertaa nähdä.

 

Schneeberg Keskiviikko 6.7. 

 

Rouvalla on jossain piilossa joku opaskirja, joka antaa suosituksia kohteista. Tänä aamuna suosituksena oli Schneeberg. Osoitetta ei vain löytynyt mistään. Vasta kun kirjoitti haun Puchberg ja Zahnradbahn, heräsi netti eloon ja sain navigaattoriin toiveen määränpäästä. Puchbergissä virkailija kysyi vakavalla naamalla lippuja myydessään, että onko meillä tarkoitus tulla myös takaisin. Myöntelin, että näin ainakin aamulla itse kuvittelin. Aavistelin taas jotain Unescon suojelusjuttua. 

Junakin oli naamioitu sisiliskoksi ja sen nimi oli Salamander. Vasta silloin kuulin, että matkaa on yli 10 kilometriä ja sillä matkalla kilometrin nousu. Hammasrattaat raiteiden välissä pitivät yhtä kovaa ääntä kuin kolmosen ratikka Viipurinkadulla kesäyönä. 

 

Juna oli suunniteltu vain valokuvailevia turisteja varten, sillä istuimet olivat niin pienet ja epämukavat, ettei niillä voinut kauaa istua, vaan piti ottaa seisaaltaan kuvia junan ikkunoista rinteiden puista.

Ylhäällä oli kyllä komeat näkymät. Hyvällä säällä olisi voinut nähdä 75 kilometrin päässä olevan Wieninkin.

Ei näkynyt Wieniä, vaan alhaalla muutaman kilometrin päässä oleva kylä. 

Ja jos olisi ollut kiikari, olisi nähnyt kylän vähän lähempää. Nyt sen näki vasta zoomatusta valokuvasta. 

Wieniin päin palatessa toinen nainen ehdotti kolmea reittiä. Silmänlumeeksi valittiin maisemareitti, muttei menty sitäkään, vaan ensimmäinen nainen luki tienviittoja ja valitsi ihan oman version. Sen jälkeen toisen naisen "Tee U-käännös heti!" ja "Huomio" -huutoja saatiin kuunnella hetki, mutta lähempänä Wieniä tapahtui merkittävä ryhdistäytyminen.

1) "Huomio, vaaran paikka" on meidän salakieltämme. Toinen nainen haluaa sillä kertoa, että peltipoliisi on pian valmiina kuvaamaan. Ei tullut kuvia kuin blogiin ja FB:hen.

2) Autobahnilla oli 10 kilometrin Stau, mutta toinen nainen käski ajaa seuraavasta liittymästä pois ja pyöritti monta kilometriä Staun ohi, ennen kuin oli pakko taas palata muiden joukkoon. Kehitystä tapahtuu.

Huomisaamuksi pitäisi mennä jonnekin järvelle. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, sekin järvi on Unescon erityisessä suojeluksessa tai siellä saa liikkua vain poljettavalla sukellusveneellä.

 

Prater ja Donauinsel torstai 7.7. 

 

Nyt on Wienissä nähty jo niin paljon, että voi vain lomailla. Ei siis lähdetty minkään järven rannalle, vaikka illalla puhe niin oli. Siis aika myöhään iltapäivällä, ettei vain haitallinen uv-säteily enää kovin kauan haittaisi, lähdettiin nostelemaan pyöriä autotallista. Se onkin aika operaatio, kun sekä auto että kolme pyörää mahtuvat sinne hädin tuskin, ja "meidän" pyörien edessä on isäntäväen pojan pyörä. Ja sitten vielä eilen ostetulla pumpulla opeteltiin pumppaamaan pyöränkumit täyteen. Eikä täällä miesten ja naisten pyörissä tietenkään ole samanlaisia venttiilejä, (tasa-arvo ei täällä ole ollenkaan niin pitkällä kuin Suomessa) eli pumpun suukappale piti kaivaen vaihtaa operaation aikana. Ei käynyt ihan niin niks naks kuin kaupassa.

Kartta oli mukana ja reitti tuttu, mutta siitä huolimatta käytiin katsastamassa naapurikaupunginosan pyörätiet. Ja sitten yhdessä kohdassa oli varmaan joku ilkivaltailija käynyt kääntämässä kyltin, kun piti olla 1,4 km sillalle, ja parin kilometrin polkujen jälkeen oltiin vielä metsässä, ja kyltti näytti vain että Wiener Wanderweg 9a. Viitta kuin viitta, aina ne jostain sivistyksen parissa olemisesta kertoo, joten mentiin sitten vain eteenpäin, vaikka polku tuoksuikin kovasti hevosenlannalta - kuten kyllä Wienin keskustakin. Aluksi eksyttiin, vaikka joku oli katsonut kartasta. Kyltinkääntäjän jekun jälkeen kahden tunnin pyöräilyn jälkeen ei oltu kovin paljon pitemmällä siitä, missä olisi pitänyt olla. Kierrettiin kaksi järveä ja päädyttiin moottoritielle.

Auringosta suunnistaen oltiin lopulta ainakin Tonavan rannalla. Yksi mies löysi tieltä kadonneen kaulakukkaronsa ja huojentuneena otti vettä tästä vesipostista. Luuli raukka, että minä olin löytänyt sen ja laittanut kaivon päälle. Sen takia varmaan oli niin höveli. En korjannut virhettä.

Kysyin häneltä, onko se juomavettä, ja hän vastasi sen olevan, joten niin sitten mekin hyödynnettiin vesipostia. Keskustelu jatkui aika pitkään, ja saimme taas oikoa myös joitain väärinkäsityksiä. Ainakin nämä kolme viikkoa, jotka me olemme olleet täällä, on Helsingissä kuulemamme mukaan ollut helle, eikä lunta ollenkaan. Sitten mies valitteli, että hän ei osaa kertoa meille nähtävyyksistä, mutta haki kännykästään kivan kahvilan osoitteen ja neuvoi Miehelle, että Herzilein lastenvaatekaupan lähellä on hyvä pizzeria. Mies aina väittää, että minun keskustelunavaukseni ovat tarpeettomia, mutta olipa nytkin kivaa ja hyödyllistä rupatella. Ja neuvoi se mies meille senkin, mistä pääsee Donaun yli Donauinselille.

Pyöräilysilta oli taustalla näkyvän sillan alla. Miehellä oli hankaluuksia saada oikeanlainen kuva sillasta ja reippaasta pyöräilijästä, vaikka ohje oli selvä: molemmat samaan kuvaan. Ei ollut tarpeeksi selvä, ensimmäisissä kuvissa ei näkynyt tuota sillan komeaa keskikohtaa ollenkaan, vähän vain jotain sillanalustaa ja tukipylväitä, joten jouduin pyöräilemään uudelleen monta sataa metriä edestakaisin. Ehkä Mies teki sen tahallaan? Ohje oli ottaa pyöräiljästä ja takana olevasta sillasta kuva. Mitään puhetta sillan keskikohdasta ei ollut. Onneksi ei ole enää filmikameraa.

Donaubrückelle johti hauska pyöräilyramppi. Se oli niin loivaksi rakennettu, että minäkin pystyin pyöräilemään sen ylös asti istuen. Mies menee tässä kuvassa jossain tuolla ylhäällä. Otti se vähän meidän voimille. Mies kertoi, että loppumetreillä joku isänsä työntämä nelivuotias tyttö ohitti hänet. Taitavat  olla tuossa kuvassa Miehen kannoilla. Niillä oli koko perheellä pyöräilyshortsit ja vesipullot selässä, taisivat harjoitella jotain perhethriathlonia varten.

Donauinsel on Tonavan kahden haaran väliin jätetty kapea kaistale, jolla on ulkoilureittejä, rantaa ja joitain kahviloita. Meitä neuvonut mies sanoi, että siellä ei ole mitään nähtävää, kun kysyin, onko se näkemisen arvoinen, mutta minusta se oli kiva pyöräilykohde, ja uimarantaakin löytyi, vaikka meillä ei tietenkään ollut uikkareita mukana. Istuttiin varjoon pöytäryhmään, jollaisia oli siellä täällä pitkin rantaa. Vieressä yksi lääketieteen opiskelija luki matikkaa. Mies pelkäsi koko ajan, että ryhdyn siltä kyselemään opiskelusta ja pääsykokeista ja valmennuskursseista ja kiintiöistä. Kihelmöi kyllä saada ensi käden tietoa, mutta enpä ryhtynyt sitten kyselemään. Juotiin vain kahvit ja syötiin eväät ja oltiin lomalla. 

Jaa, mistä siis tiesin, että kaveri opiskeli lääketiedettä? No totta kai jotain pitää keskustella ventovieraankin kanssa, joten kysyin tietysti ja hän vastasi.

Vasta tämän kuvan jälkeen lähdettiin etsimään sitä Praterin puistoa, joka oli reunoja myöten väistelty tullessa. Yli 600 vuotta sitten perustettu ja 6 miljoonaa neliömetriä iso puisto. Aluksi se oli kuninkaiden metsästysretkiä varten. Kai sinne kruunupäiden eteen on ajettu useampikin villisika tai peura. Nykyisin siellä liikkuu vain urheiluasuisia ihmisiä ja vain juosten, pyöräillen tai jotenkin muuten oudosti. Saas nähdä, onko huomenna poudan lisäksi järvimaisema, Mozartin oikea hautapaikka vai käsilaukku häitä varten?

 

Mozartia ja puistoja perjantaina 8.7.

 

 Kun olimme lähdössä Wieniin, moni totesi matkasuunnitelmistamme "Voi, Wien on ihana!" Olemme tässä kahden ja puolen viikon aikana pohtineet, mikä täällä on ihanaa. Luulenpa, että tänään kuljimme paikoissa, jotka saavat käynnin täällä tuntumaan ihanalta. Keskustan ympärillä on nimittäin paljon hienoja rakennuksia ja niiden ympärillä hoidettuja laajoja puistoja, joissa kaupungin hälinä jää taustalle ja on helppo istahtaa pidemmäksikin aikaa. 

Yritin toteuttaa jonkun opaskirjan ohjetta:"Eksy Wienissä ja löydä Wien!". Jätin kartan pois repusta, kun kerran täällä on jo aika kauan pyöritty. Ensimmäiseen kohteeseen kyllä jouduttiin menemään kiertotietä, mutta liikunta on hyvästä, kolmen vartin ylimääräinen varsinkin.

Ihan ensimmäiseksi emme kuitenkaan tänään lähteneet keskustan hoidettuihin puistoihin, vaan etsimme pienen St Marxin hautausmaan, jossa joidenkin oppaiden mukaan ei ole mitään nähtävää muuten, mutta sinne on Mozart oikeasti haudattu. "Ei mitään nähtävää" on kyllä aika suhteellinen käsite. Miksi vain hoidettu turistipaikka olisi nähtävyys? 

Puiston käytävä oli varjoisa ja sillä oli tarpeeksi penkkejä. Eikä niillä näkynyt istujiakaan.

Vanhoja hautoja oli riveissä, kasvaneet puut ja pensaat peittivät kivet osittain.

Mozartin haudalla oli melko vaatimaton muistomerkki, mutta hauta oli yksinään avoimella alueella. Vieressä oli penkki, jolla istuskeltiin noin puoli tuntia ilman muuta seuraa.

Aivan toisenlainen meno ja meininki oli Burggartenissa, jossa oli pramea patsas suurelle säveltäjämestarille. Turistit otattivat kuvia itsestään patsaan edessä niin, että turistitonta kuvaa oli lähes mahdoton saada. Mies jo mutisi jotain ihmisistä, jotka näyttävät sivistymättömyyttään ottamalla itsestään kuvia, kun muutakin kuvattavaa olisi ja eikös juuri silloin joku nainen iloisesti sanonut vierestä, että kiva kuulla tuttua kieltä. 

Jatkettiin matkaa muihin puistoihin. Tässä kuva erittäin hoidetusta Volksparkenista.

Mies keksi tästä näyteikkunasta jonkun idean, jonka takia tämä kuva on blogissa. Tuli vain mieleen, että Vaahteramäen Eemeli lukittiin verstashuoneeseen joka kolttosensa jälkeen. Eemeli veisti siellä puu-ukon, joita kertyi yhteensä 369. Kuka mahtaa olla se Wienin Eemeli, joka on joutunut joka temppunsa jälkeen veistämään yhden palikan? Ja liimaamaan palikat vielä yhteen, kunnes niistä on tullut nojatuoli? Kovennettu rangaistus. Pitäis jo jonkun eläinsuojeluyhdistyksen herätä tutkimaan Wienin kasvatusperiaatteita. Vai onko taas jollain Wienin suurella pojalla, tällä kertaa Freudilla sormet liimassa?

 

  Kaupungilla lauantaina 9.7. 

Facebook päivitykseni: kuljeskelin siellä sun täällä, söin mitä sattui, näin sitä sun tätä ja ostin yhtä jos toista - kertoo itse asiassa lähes kaiken tästä päivästä. Kuljeskeltiin vain, jos olisi löytynyt avoin apteekki, olisi käyty kysymässä jotain tippoja Miehen aristaviin silmiin, mutta täällä ovat apteekit aika hyvin kiinni lauantaisin ja tietysti sunnuntaisin, kuten muutkin kaupat. Yhteen kaupungin parhaita wieninleikkeitä tarjoavaan ravintolaan mielittiin (Figlmüller), mutta sinne oli noin kolmenkymmenen hengen jono, joka vartin aikana ei tainnut liikahtaakaan, niin ei menty sitten sinnekään, vaan istuttiin yhteen kivannäköiseen italialaispaikkaan (taas). Löydettiin kaupoista pari käsilaukkua, joista kumpikaan ei ole täydellinen, nautiskelin taas yhdessä lastenvaatekaupassa tarjonnasta, mutta ostin vain yhden - Iirikselle synttärilahjan. Ja sitten lopuksi ostettiin tuliaisiksi suklaata ja vohveleita. Lämmintä on. 

Ja Wienissä bongaa aina jonkun kivannäköisen seinän.

Ja vähän väliä on kadulle jonkun komean kirkon ovi auki. Tämä kirkko on dominikaanisen luostarin kirkko. 

 

Donaupark ja Augarten sunnuntaina 10.7.

 

 Liikkeelle lähtiessämme oli lähiristeyksessä selvästi jotain meneillään. Poliisi sääteli liikennevaloja ja vilkutteli autoilijoille. Jalankulkijat hän jätti omiin oloihinsa ja piti heidän liikennevalojaan punaisella koko ajan. Hipsimme kuitenkin yli. Kyllä puuttui poliisilta auktoriteetti. Hän kävi kyselemässä, mihin autoilija oli menossa ja jos hän hyväksyi suunnitelman, huiskaisi sinnepäin ikään kuin sanoen, no mene nyt. Jäimme todella kiinnostuneina katsomaan, mitä varten poliisi oli pysäyttelevinään ja ohjailevinaan liikennettä. 

Vartin odottelun jälkeen suhahti ohi kaksi pyöräilijäryhmää varusteautoineen ja siinä se. Miten ne jaksoivat tässä helteessä polkea!

Anker on meidän lähileipomomme, mutta vain kerran olen siellä aamulla käynyt ennen aamukahvia. Yleensä tulemme takaisin niin myöhään, että Anker on jo kiinni. Kovin kansainvälistä on tämä meidän seutumme. Asiakkaina ja myyjinä EU:hun pyrkivän Aasian maan kansalaisia, italiaa ja unkaria kuuluu jatkuvasti myös. Vähän liian kansainväliseltä tuntuu joskus, on ihan sama, missä maassa ollaan. Tour de Francekin näköjään koukkasi meidän leipomon edestä.

Painuttiin sitten metroon ja ajeltiin yhtä soittoa vain kerran vaihtaen Donauparkiin asti. Valtiolliseen kylpyyn vanhassa Tonavassa oli niin pitkä jono, että ei viitsitty Tonavan rannalle jonottaa.

 

Lähdettiin sen sijaan lasten kanssa katsomaan joutsenia. Lapset olivat kyllä paikallsia. Koko suku oli myös tuotu sunnuntaipäivää viettämään puistoon. Muutkin puistot olivat kohtuullisen kansoitettuja, olihan lämpötila + 40.

Lastenohjelmaa jatkettiin sitten siirtymällä junaan, josta sai katsella puiston ympäriinsä paljonkaan hellteessä hikoilematta.

Kaikki, mitä nähtiin ei kylläkään ollut lastenohjelmaa.

Donauturm ei olekaan mikään tv-masto, niin kuin luulisi. Se on 252 metriä korkea hökötys, vuonna 1964 puutarhamessuja varten rakennettu. Onhan siellä nykyisin radio- ja kännykkäjuttuja, muttei tv. No, joku Kreikan tukipolitiikkaan kyllästynyt hyppäsi näköalatasanteelta alas. Jalat olivat vain jotenkin sotkeutuneet köyteen, ja onneton keikkui edes takaisin kuin euriborkorko. Kotona vasta opaskirjat kertoivat, että tornissa on kahden ravintolan lisäksi myös Bungee Jumping 150 metristä alaspäin. Maksaa noin euron metri, se hyppy siis. Ravintolasta pitäsi näkyä hyvällä säällä Karpaattien nero 80 kilometrin päässä. Olis ollu hyvä sää, mutta kun en mene edes Näsinneulaan, joka on selvästi kopio tästä, niin jäi se nerokin näkemättä.

Rundschaun loppupuolella käytiin Wienin uuden kansainvälisen keskuksen rajoilla. Komeat rakennukset toivat mieleen Nykin Keskuspuiston, jonka reunoilla pilvenpiirtäjät näkyvät puiden ja puskien yli.

Tällä rakennuksella on ilmeisesti jotain tekemistä YK:n kanssa. Ainakin lippurivistö toisella puolella näytti siltä.

Puiston reunalla oleva ravintola hämärsi jälleen mieli- ja muistikuvaa siitä, missä kaupungissa aamulla oltiin herätty. 

Kiinalainen temppeli keskellä Wieniä? Sisään katsoessa se olikin ravintola. Tarjoilijatyttö huitoi haavin kanssa ravintolan edessä olevasta lammesta jotain. Ahaa, joku on tilannut kalaa ja sitä nyt siis etsitään. EI tullut kalaa, vaan jotain kasviskunnan edustajia. Siis luomukasvisravintola. Ruokalistalta löytyi kuitenkin myös kanaa Setsuanin takaa. Kesken ruokailun hovimestari kyseli musiikillisesta suuntauksestani:" Iz ev´li sing ool light?". Ennen kuin ehdin vastata, että täällä Wienissä klassinen musiikki soi pikkuputiikeissakin ja että on hyvä, että tiedän ravintolassa ei ole musiikkia ollenkaan, mies lähti jo naapuripöydän muslimiperhettä palvelemaan. Ruokailun loppuvaiheessa kalastajatyttö etsi katonrajasta ilmeisesti pääskysenperiä jälkiruuaksi, mutta onneksi oli vielä yksi puisto suorittamatta. Päästiin sieltä pois. Ruoka oli kyllä tosi hyvää.

Aterian jälkeen suunnistettiin metrolla ja ratikalla ja kävellen Augarteniin, joka on yksi Wienin vanhimpia barokkipuistoja. Nykyisin kyllä varsin kansainvälisen porukan kesäolohuone. Nurmikolla ja puiden välissä oli jos mitä viritystä riippumatoista lähtien.

Puistojen jälkeen suunnistettiin Stefansplatzille ja Demelin kahvilaan, jonka piti matkaoppaiden mukaan olla yksi parhaista. Taisi olla kuitenkin vanhojen traditioidensa varassa toimiva turistivedätys.Oli yksi tyhjäkin pöytä vielä jäljellä. "Leider sind wir schon geslossen". Niin kuin kaikki muutkin paikat sunnuntaina seitsemältä keskustassa. Tämähän on jo kuin Suomessa. Silti väkeä riitti tungokseen asti katusoittajia ja toisiaan ihastelemassa. Me olimme jo niin kotoutuneet, ettemme olleet muistaa siivous- ja pakkaamispäivää, joka edelsi kotiinpääsyä.

 

 

Viimeistä aamua Wienissä Tiistaina 12.7.

 

Heräsimme kellon soittoon, ei edes rakennustyömaahan, johon olemme jo hyvin tottuneet näiden kolmen viikon aikana. Ensimmäinen koneellinen petivaatteita pyörii jo, vaihtariemme kone on jo lähtenyt Helsingistä, joten meillä on pari tuntia aikaa heidän vastaanottoonsa. Suomen aamu-uutisten säätiedot kertovat auringon ja helteen juuri loppuneen Helsingistä. Ihan hyvä niin, mutta Mies mutristelee suutaan tuijottaessaan iPadiaan. "Kannattaako lähtee?" - kuuluu olevan kommentti. 

Pieni koti-ikävä jo on, vaikka kolme viikkoa tässä kaupungissa kiva jakso olikin. Näkemisen lisäksi olemme nukkuneet kunnolla. Eilen vaihtarimme olivat laittaneet Facebookiin auringonlaskukuvan meidän kodistamme ja linkittäneet Sibeliusta kuultavaksi. Tunteellinen Abschied!

Me teimme illalla "näkemiin"-kierroksen Wienissä. Kävimme syömässä peri-itävaltalaisessa Gasthausissa oikein hyvin, sitten ajoimme keskustaan kahville ja Sachertortulle perinteiseen Demeliin, katsoimme vielä kerran Hofburgin kupolia ilta-auringossa ja Juha otti kuvan Musikvereinin talosta. 

 

 

 

 Kotona

Kotona jälleen. Aina vähän jännittää, kun tulee kotiin. Onko kaikki kunnossa, miten kasvit ovat säilyneet ja semmoista. Täällä kaikki on loistavasti! Jääkaappi täytetty, asunto täydellisen siisti, kukat ja koko piha voivat loistavasti. Nurmikko on leikattu, kasvit on kasteltu ja jopa lannoitettu. Lannoituksen näen siitä, että krassi kasvattaa komeita lehtiä, mutta ei juuri kuki :) kaikille muille kasveille lannoitus on tehnyt pelkkää hyvää. Meillä ei ole koskaan ollut noin reheviä ja kukkivia orvokkeja ruukuissa, kuin nyt on. Mansikka-aika on ohi, mutta kypsyviä vadelmia on tuettu metallituilla, etteivät vallan painu maahan.

Omakin loma jäi reilusti plussalle, vaikka olikin ehkä vähän erilainen, kuin edeltäkäsin ajateltiin. Wien ympäristöineen olisi tarjonnut vielä paljon enemmän nähtävää ja mentävää. Otimme hyvinkin rauhallisesti ja ennen kaikkea nukuimme niin pitkään, kun nukutti. Usein kymmeneen - yhteentoista, ennätykseni taisi olla vähän vaille kaksitoista. Ja illallakin nukuttiin ajoissa, tulihan siellä pimeäkin jo yhdeksän maissa. Yllättävää mennä Wieniin lepäämään, vaikka näin jälkeen päin tiedämmekin olleemme sen tarpeessa. Kummallakin aivan yliraskas työvuosi takana. Eli loma teki tehtävänsä. 

Toki meillä on paljon nähtynä Wienistäkin, eli niin monta plussaa tämänkertaiselle kodinvaihdolle kuin voi!

Vaihtaripariskuntamme tuli myös ilmeisen innostuneena Suomesta. Ihan ensimmäiseksi rouva läiskäytti Suomen kartan olohuoneen lattialle ja siinä me sitten piirissä matolla istuimme ja katselimme, minne kaikkialle he olivat meidän autollamme uskaltautuneet ajamaan. Turun saariston rengastie, rannikon kaupunkeja Raumalle asti, Säkylän Pyhäjärvi ja erilaisia Uudenmaan paikkakuntia oli ympyröity. Toinen kulttuurimatka oli tehty Valkeakosken, Tampereen ja Jyväskylän kautta Kerimäelle ja Savonlinnaan ja sieltä Haminan ja Porvoon kautta takaisin. Ja opaskirjojen suosittelemat kohteet Helsingissä oli aika uskollisesti koluttu. Lisäksi he olivat uineet joka päivä, aika monta niistä Munkkiniemessä. Ja saaneet kokea parin viikon hellejakson, eli nytpä on sellaisia terveisiä maanmiehille, että Suomi on lämpimämpi kuin heidän maansa. :)